Tunteet
Sitä aina haaveilee ja kuvittelee, kun saat ensimäisen kerran sen ihanan pienen mytyn syliin, rakkaus roihahtaa lasta kohtaan. Siitä alkaisi se ihana pilvilinna, vauvakupla. Mikä se edes on?
Kun itse sain poikani rinnalle, itkin. En vain kokenut sitä rakkautta, mistä aina kaikki hehkuttavat. Kotiin kun pääsimme, tunsin pientä rakkautta, mutta se ei ollut tarpeeksi.
Ristiäisten jälkeen kadotin elämänilon, sen myötä myös ne ainoat tunteen rippeet, mitä tunsin poikaani kohtaan. Lopulta en voinut edes katsoa lastani silmiin, ehkä tunsin häpeää ja vihaa itseäni kohtaan, koska kuka äiti nyt ei rakastaisi lastaan?
Kuukaudet kului, pikku hiljaa olin hyväksynyt sen, että tunteiden puuttuminen on osa sairautta. Lopulta kun aloin voimaan hyvin, ihmettelin miksi en yhäkään osaa tuntea lastani kohtaan mitään. Aika kului ja olin tottunut siihen, että ehkä en koskaan tule rakastamaan lastani niin kuin pitäisi. Kun lapsi oli puolitoista vuotias niin erosimme pojan isän kanssa. Muutin omilleni ja näen poikaani tasaiseen tahtiin.
Aloin luomaan yhteyttä lapseen nyt kun asuimme kahdestaan, alamäkiä tuli ja meni. Pääasia oli se, että sisälläni syttyi kipinä. Yhteinen tekeminen ja oma toipuminen, sekä kun lapseni alkoi kasvamaan ja ymmärtämään elämää ja sanoja oikein, sai minut tuntemaan. Aluksi säikähdin ja en tiennyt mitä tehdä joten otettiin takapakkia, koska olihan se masennuksesta toipuvalle iso asia. Pikku hiljaa melkein kaksi vuotta lapseni syntymästä, voin sanoa sen. Rakastan lastani eniten tässä maailmassa ja hän on minun ykkönen. Myös lapsi aistii äidin tunteiden puutteen, ainakin meillä. Lapsi oli etäinen ja kiukkuinen, olin hänelle vieras ihminen kuten hän minulle. Nyt kun osaan osoittaa rakkauden ja hellyyden, myös lapseni sen tekee. Kuulen päivittäin sanat ”äiti rakas”, se jos mikä vielä vahvistaa omia tunteita. Lapseni nauttii kun hän on saanut äidin, koko vauva-ajan ja taapero ajan hänellä oli vain täyttä rakkautta antava isä, nyt hänellä on molemmat.
-Iita