Tarina omasta joulusta

Yleinen

On joulukuu 2016 ja pitkin kerrostalokolmioni muovimattoja temmeltää 1,5 vuotias tyttäreni. Joka nurkassa loistaa jouluvalot. Kuusi on koristeltu jo ennen marraskuuta ja sohvatyynyjen päälliset vaihdettu jouluisiin. Olen juuri paistanut piparitalon osat valmiiksi ja liimannut ne yhteen. Otan kuvan piparitalosta ja laitan sen ystävälleni. Viestikenttään kirjoitan ”Ihana jouluinen fiilis”. Voi kunpa olisin sanonut jotain muuta.

Kuvan takana on vielä eilen tehdyn piparitaikinan leivontajäljet siivoamatta. Pyykkiä kymmenisen koneellista ja äiti, joka on viimeisen tunnin pyytänyt yksivuotiasta lasta poistumaan jaloista, kun keittiö on ahdas. Tunnin. Niin kauan sai taapero keksiä itse itselleen tekemistä.

Muistan olleeni hyvin väsynyt. Väkisin yritin vääntää jouluntuntua arkeen, joka on jo valmiiksi raskas. Kaikki tämä vain siksi, että joulua rakastavana ihmisenä ajattelin sen korjaavan kaiken.

Tähän aikaan uskottelin itselleni olevani parantunut. Toisaalta siltä se ajoittain tuntuikin. Minulla oli virtaa nähdä kavereita ja viikonloppuisin lähdin heidän kanssaan juhlimaan. Sain pieniä onnenpiikkejä, kun tuhlasin rahaa johonkin uuteen ja tunsin olevani hyvä äiti ostaessani lukuisa joululahjoja lapselleni. Silloin vielä en tiennyt, että aina masennus ja väsymys, saati rasittuneisuus ei näy alakuloisuutena.

Tänä päivänä pieni osa minusta kuitenkin liikahti kohti parantumista. Matka tulisi olemaan pitkä, mutta tämä on ensimmäinen hetki minkä muistan saaneen minut ajattelemaan edes vähän.

Kuva piparitalosta oli siis otettu ja turhautunut tyttäreni vaati huomiota sen minkä keuhkoista lähti. Huusin hänelle, että ”Ole nyt hetki hiljaa” ja tyttäreni katsoi minua tuimasti ja huusi ”ÄITI!!”. Sitten hän osoitti huoneeseensa ja johdatti minut sinne. Märisin hieman matkalla, että mitä nyt taas saan mennä katsomaan ja kehumaan.

Lattialla oli makuuhuoneeni pöydältä varastettu pieni muovinen joulukuusi. Kuuseen oli itse solmittu narua ja muutama joulupallo. Latvassa koristeli tutti ja havujen välistä löytyi vielä pari sukkaa ja leluponin hiusharja. ”Kuusi!” hymyili tyttöni. ”Äitin!” hän viittoi merkiksi siitä, että kuusi oli tehty minulle.

Toki heti kun olin ihastellut kuusta ja kehunut tyttöä taitavaksi hän riisui koristeet sen yltä ja otti tutin latvasta suuhunsa.

Silloin otin pienen lapseni syliini ja nostin hänet katsomaan piparitaloa minkä minä olin tehnyt. Minun mielestäni se oli vähän pilalla ja sokerikin valui kulmista mutta tyttärestäni se oli hieno. Minulla oli silloin aidosti onnellinen hetki lapseni kanssa ja mieleeni juolahti ensimmäistä kertaa aikoihin ajatus – Olenkohan ollut ihan kunnossa.

Tarvitsetko tukea?

Tarvitsetko vertaistukea, chatti-kaveria tai haluatko puhua ongelmistasi? Katso tästä eri tukimuotomme:

Tukea tarjolla