Pahan myötä jotain hyvää elämään
Kun sain lapseni, olin 22-vuotias ja aivan eri elämäntilanteessa ystävieni kanssa. Tämä aiheutti jonkinasteista yksinäisyyttä. Raskausaika oli aivan kamala. Oksensin yhdeksän kuukautta ja kävin kerran ottamassa vauhtia tiputuksestakin. Lopullisesti ”masennuin” lapsen ollessa noin 4 kk ja koin olevani aivan yksin kaiken tämän keskellä. Eräs päivä ajattelin, että pakkohan tähänkin on olla vertaistukea kun kaikkeen muuhunkin löytyy. Näin löysin ÄIMÄ ry:n. Valitettavasti omalla alueellani ei ollut lähelläkään mitään toimintaa.
Aloin kehittelemään omaa vertaistukiryhmää silloisen toiminnanjohtajan kanssa. Ryhmä aloitti, mutta olin yksin vetovastuussa ja koin homman melko raskaaksi. Eräs päivä sain sähköpostia ÄIMÄ:stä, että alueella olisi äiti, joka olisi kiinnostunut vapaaehtoistyöstä kanssani. Olin iloinen. Tapasimme eräillä messuilla, hän tuli käymään meidän pisteellä. Mukavan oloinen nainen, mutta ei hänestä sitten kuulunutkaan enää uudestaan mitään. Meni aikoja, kunnes sain ÄIMÄ:stä uuden viestin ja tämä sama nainen oli ottanut uudelleen yhteyttä. Taisimme vaihdella sähköposteja ja lopulta tapasimme. Hän vaikutti niin kovin innostuneelta, itse kun olin hieman leipääntynyt jo koko hommaan. Hänen innokkuus ja positiivisuus tarttui minuunkin ja aloimme suunnitella alueellemme toimintaa uudella innolla.
Tutustuimme pikku hiljaa ja aluksi tietysti puhuimme paljon omista kokemuksistamme, jotka erosivat hyvinkin paljon. Meillä sattui olemaan samanikäiset pojat, ja puolisoiden työn luonne samanlainen, mutta muuten elämämme erosivat paljonkin. Kuitenkin ajan myötä aloimme käydä toistemme luona kylässä ja poikamme ystävystyivät ja mikä tärkeintä: meistä tuli ystäviä. Näin kamala sairaus, joka on vienyt minulta paljon, toi myös jotain äärimmäisen hyvää. Jos en olisi sairastanut synnytyksen jälkeistä masennusta, emme varmasti olisi koskaan tavanneet ja tutustuneet. Vuosien myötä kummallekin on tapahtunut paljon, niin hyvää kuin pahaakin ja olemme jakaneet näitä asioita yhdessä. Hänestä on tullut minulle tärkeä ja oli suuri kunnia, hänen pyytäessään minua toiseksi kaasokseen.
On ollut helppoa olla oma itsensä ihmisen seurassa, joka ymmärtää täysin mitä olet kokenut elämässäsi. Tämä on ollut hyvä pohja ystävyyden rakentumiselle. Mutta nykyisin aiheesta joka meidät alun perin yhdisti, tulee puhuttua todella harvoin. Tänä kesänä poikani kysyi, kuinka olemme ystäväni kanssa tavanneet? En ole sairastumisestani puhunut ja tuntui todella vaikealta alkaa selittää tapaamistamme. Lopulta kerroin, että olemme tavanneet, koska meillä on ollut molemmilla surullinen ja huono mieli teidän lasten syntymän jälkeen. Fiksu poikani kysyi: ” Ai oliko teillä masennus?” Ja sitten hän esitti oman teatraalisen näkemyksensä masentuneesta ihmisestä.
-Heinikki-