Minua ei ole – identiteettikriisi käytännössä
Masentuneena tunsin oloni jokseenkin irralliseksi minua ympäröivästä maailmasta. Minusta tuntui, että minut nähtiin vain erilaisina rooleina eikä lainkaan ihmisenä ja lopulta tunne vei minut mukanaan tehden minusta passiivisen suorittajan. Arjessa suoritin rooliani äitinä, lääkärissä potilaana ja ystävieni seurassa rentona ja huolettomana viihdyttäjänä. Annoin muiden mielipiteiden määritellä minua ja sitä kuka olen. Perustin oman näkemykseni itsestäni muiden havaintoihin: kun joku sanoi minun olevan ”hauska ja hölmö”, niin minä sitten olin kai hauska ja hölmö.
Koska olin myös yksinhuoltaja, monet ympärilläni olevat määrittelivät minua sen mukaan. Ammattilaiset, johon kategoriaan luokittelen kaikki terveys-, sosiaali-, mitkälie työntekijät, kokivat, että isän puuttuminen arjesta toisi minulle paljon paineita. Ajattelin siis, että näin sen on oltava vaikka tavallaan en ajatellut isän puuttumista niin vakavana asiana, ennemmin ajattelin, että arki yksinään on raskasta. Mielipiteeni kuitenkin muuttui yhä enemmän mitä asiasta keskusteltiin. Ystäväni taas sanoivat, että minä nautin sinkkuelämästäni ja olen villi ja itsenäinen. Tähänkin ajatusmaailmaan sulauduin täysin.
Minulla ei ollut haavainta aavistusta siitä halusinko kumppanin vai en. Toivoinko edes lapselleni isää? pärjäänkö äitinä yksinäni? Millaisista asioista edes pidän? Olin sekaisin sillä en juuri ajatellut itseäni. Olin kuullut olevani värikäs ja pirteä persoona, mutta samalla minä olin varma, että olen täysin väritön ja persoonaton. Minua ei ole.
Kumppanin tarve, siitä haaveilu tai sellaisen etsiminen on hyvä esimerkki siitä, kuinka hukassa olin. Haaveilin ajoittain yksinäni sellaisesta epäaidosta Disney- rakkaudesta, mutta jos joku yritti lähestyä minua se tuntui täysin väärältä. Toisaalta, jos sattuikin käymään niin, että se tuntui oikealta, saattoi jonkun ulkopuolisen mielipide muuttaa kaiken. Ajan kuluessa ymmärsin miksi läheisyys ei koskaan tuntunut oikealta – Minä en koskaan ollut läsnä, vaan joku rooleistani oli. Minusta kiinnostuttiin äitihahmona tai bilehirmuna, tai molempina. Koska minua ei ollut olemassa, minulla ei myöskään ollut omia mielipiteitä. Kaikki haaveeni ja mieltymykseni perustuivat täysin ulkoisiin tekijöihin ja muiden sanoihin.
Osittainen tekijä itseni kadottamisessa saattoi olla minua vuosia vaivannut miellyttämisen halu. En vielä tänäkään päivänä osaa sanoa kunnolla: ei. Siksi en vieläkään ole täysin varma siitä kuka olen ja mistä pidän. Olen kuitenkin päässyt jo pitkälle ja pelkästään persoonattomuuteni tiedostaminen on ollut suuri askel eteenpäin. Pienin hiipivin askelin olen löytänyt itsestäni asioita mistä luulin olevani täysin erimieltä.
Olen esimerkiksi huomannut, etten nauti leikkipuistoissa leikkimisestä, vaikka pitkään sanoin rakastavani sitä. Koska minut on luokiteltu leikkisäksi ja energiseksi, yritin kovasti mennä sen mukaan ja nauttia riehumisesta. Toinen virhekuvitelma mistä olen päästänyt irti on se, että muka rakastaisin leipomista. Olen siinä kyllä hyvä ja pidän kakuista ja pullista, mutta itse leipominen ei tuo minulle sitä onnea mitä luulin sen tuovan.
Kun laskee yhteen kaikki ne asiat joiden mukaan olen elänyt, mutta jotka eivät ole todellisuudessa osa minua, ei tarvitse ihmetellä miksi koin niin suuria paineita äitiydestä masennuksen lomassa. En tässä kirjoituksessa juuri ota kantaa siihen kuinka yksinäiseltä ja surulliselta minusta jatkuvasti tuntui, vaan haluan enemmän konkretisoida, miten identiteettikriisi vaikutti minuun käytännössä. Masennus äitiyden alkumetreillä voi jättää syvät jäljet ja pitkäkestoiset arvet. Kun itsensä kadottaa teille tuntemattomille ei takaisin löydä kovin nopeasti. On siis hyvä muistaa, että masennus, sen kaikki värikkäät oireet ja niistä selviäminen on pitkä prosessi, joka voi viedä vuosia, vaikka varsinainen masennusvaihe kestäisikin vain lyhyen ajan.