Minnan tarina
Taustaa
En ole oikeastaan koskaan potenut vauvakuumetta. Kun sitten aikanaan tapasin nykyisen mieheni, aloin kuitenkin pikkuhiljaa miettimään perheenlisäyksenkin mahdollisuutta. Tulin raskaaksi oikeastaan heti kun aloimme sitä yrittämään. Valitettavasti tämä raskaus meni kesken jo alkumetreillä. Pettymys oli kova, josta johtuen mielialani oli todella alakuloinen ja toisaalta jopa vihainenkin pitkän aikaa. Lisäksi keskenmeno ei hoitunut lääkkeillä ja leikkauksen jälkeenkin toipuminen pitkittyi.
Viimein alkoi uuden raskauden (maaninen) yritys. Luin jostain, että keskenmenon jälkeen olisi ”helppoa” tulla raskaaksi. Se oli oljenkorteni ja tsemppilauseeni. Laskin ovulaatiopäiviä, pakotin miehen perumaan menojaankin h-hetken koittaessa. Jokainen kerta, kun kuukautiset alkoivat, oli suuri pettymys. Olin aina varma, että olisin raskaana, kun kuvittelin kaikenlaisia raskausoireitakin.
Kuukausien yrittämisen jälkeen loppu syksystä sain vahvan plussan raskaustestiin. Tunne oli epäuskoinen. Olin varovaisesti iloinen, mutta ennen kaikkea erittäin varautunut. En uskaltanut iloita, jos kuitenkin tulisi uusi keskenmeno. Raskaus eteni normaalisti. Kävin neuvolapsykologinkin luona, koska en osannut ollenkaan ajatella tulevani pian äidiksi. En uskonut, että lapsi syntyisi ollenkaan – tai ainakaan elävänä. En suunnitellut lainkaan tulevaa, halusin mieluummin odottaa, että vauva syntyisi ensin. Vasta viimeisilläni ostin esimerkiksi vauvalle edes jotain vaatteita, hyvän ystäväni kannustamana.
Äidiksi
Kesäkuussa, hieman ennen laskettua aikaa, synnytys alkoi. Se oli pitkä ja raskas, vauva syntyi lopulta imukupilla avustettuna. Muistan kirkkaasti hetken, kun poika laskettiin rinnalleni. Oli outoa nähdä se pieni ihminen, joka katseli minua. ”Tuoko on asunut sisälläni nämä kuukaudet?”, ajattelin. Poika oli suloinen, mutta tuntui täysin vieraalta minulle. En kokenut lainkaan rakkauden tai ilon tunteita siinä hetkessä.
Jouduimme jäämään sairaalaan useammaksi päiväksi, kun sekä minun että pojan tulehdusarvot olivat korkealla. Poika joutui myös tiputukseen, mutta toipui hyvin. En osannut edes murehtia pojan vointia, toimin lähinnä kuin tunteeton robotti. Sairaalassa oli myös itkuinen ja jotenkin vihainen kaikesta. En oikein ymmärtänyt miksi näin oli ja ennen kaikkea koin vahvasti, että tunteeni olivat vääriä. Lähipiiri onnitteli, itse lähinnä teeskentelin hymyä. Mies lallatteli lapselle, minua suoraan sanottuna v*tutti se laulelu ja koko mies, joka tuntui niin onnelliselta. En uskaltanut nukkua, odotin ja pelkäsin koko ajan, että poikani herää ja itkisi. Stressasin vauvan hoitoa, tuntui etten osaa mitään ja esimerkiksi imetys ei onnistunut. Valvoin yöt ja päivät, ihmettelin itsekin miksi ei väsytä.
Haparoivat ja synkeät alkumetrit
Lopulta pääsimme kotiin. Kotona laskin pojan tyynylle, hän oli samankokoinen kuin se tyyny. Ihmettelin lähinnä, miten minut oli päästetty kotiin tuon lapsen kanssa, enhän minä sitä osaa hoitaa. Synnytyksen jälkimaininkeina minulla oli kovia kipuja ja toipuminen oli hidasta. Istuminen ja liikkuminen oli tuskaa. Lisäksi oli kuuma kesä ja helle uuvutti. Vauvakin oli kuumimpina päivinä itkuinen ja hikinen. Minulla ollut mitään itseluottamusta poikani hoidossa. Otin etenkin imetyksestä valtavasti paineita ja olin todella pettynyt, etten alussa pystynyt siihen. Pelästyin aina kun lapsi oli nälkäinen, imetyksen kokeilu sai aikaan suorastaan paniikin. Pumppasin sähköpumpulla ettei maidontuotanto loppuisi. Heräsin öisinkin pumppaamaan, kun rintoja pakotti. Pääsin imetysohjaajalle ja sain hyviä vinkkejä. Maidontuotanto oli todella runsasta, ja jatkui sellaisena vielä monia kuukausia. Lopulta vauva oppi imemään ja homma alkoi sujumaan. Se oli huojentavaa.
Mies oli kotona kesälomansa ja siihen päälle pari viikkoa. Olin todella ahdistunut, jos hän lähti käymään jossain ja jäin yksin pojan kanssa. Miehen viimein palatessa töihin jäin yksin kotiin. Suoritin äitiyttä kaikin keinoin. En osannut lukea vauvan viestejä ja turhauduin heti, jos vauva itki, vaikka hän itkikin tosi harvoin. Jostain syystä pelkäsin aina vauvan itkua, minulle se oli jonkinlainen epäonnistumisen merkki, vaikka näin jälkikäteen ymmärränkin, miten oleellinen kommunikoinnin tapa se vauvalle onkin. Makasin monesti poikani vierellä ja yritin jutella tai laulella hänelle, mutta se kaikki tuntui todella teennäiselle. Vihasin ulkoilua ja ihmisten ilmoilla oloa, sillä pelkäsin koko ajan, että vauva itkee ja sitten joku paheksuu minua. Katselin muita äitejä kateellisina, he näyttivät iloisilta, freeseiltä, lapsiinsa kiintyneiltä ja ennen kaikkea itsevarmoilta.
Mielialani synkkeni päivä päivältä. Itkin paljon ja kaikkialla. En saanut itkua loppumaan, jo pelkästään joku laulu sai alahuuleni väpättämään. Ajatukseni olivat omituisia, en osaa jälkikäteen edes kuvailla niitä tai ainakaan niissä ei ollut mitään järkeä. Jollain kummalla tavalla koin, että ydinminäni lakkasi olemasta. Minä en ollut enää oma itseni, vaan olin äiti. Koko äidin rooli tuntui vieraalta, vastuu liian suurelta. En nähnyt tulevaa, kuvittelin ennen kaikkea, että oma itsenäinen elämäni oli nyt pysyvästi ohi. Suunnittelin ajatuksissani itsemurhaa, ajattelin että haluaisin pois tästä tilanteesta. Olisin varmaan toteuttanutkin suunnitelmani, mutta en kestänyt ajatusta, miten se olisi vaikuttanut läheisiini.
Kiinni avun syrjään
Olin aiemmin jo käynyt psykoterapiassa ja minulla oli niitä tapaamisia vielä jäljellä. Terapeuttini toimi niin kuin olisin toivonut oman äitini käyttäytyvän: hän otti pojan ronskiksi syliin, kehui sitä ja näytti minullekin esimerkkiä miten vauvaa pidellään. Olin niin epävarma itsestäni, että janosin muiden hyväksyntää ja esimerkkiä kuinka olla äiti. Toivoin, että joku valaisi minuun uskoa, että pystyn äitiyteen. Terapeuttini teki juuri niin! Terapeuttini kannustuksesta päätin myös hakea uudelleen itselleni mielialalääkityksen, vaikka olin sen aiemmin purkanut sivuoireiden vuoksi. Lääkkeet olivat jo aiemmin kuitenkin tasanneet mielialaani. Sain lääkkeet, vaikka imetin – onneksi!
Neuvolassa minulla oli ihana terveydenhoitaja ja hänelle pystyin myös puhumaan. Kun hän kysyi miten minulla menee, oli vaikea vastata. En osannut sanoittaa tunteitani, kaikki oli vaan niin epämääräistä ja ahdistavaa. Sain tietoa vertaistukiryhmästä, joka oli tarkoitettu äideille, joilla on lievää masennusta tai riski sairastua masennukseen. Otin yhteyttä ryhmän vetäjään, joka tuli kotikäynnille. Tämä sosiaalityöntekijä oli toinen aikuinen, joka ”tuntui kuin äidin syliltä”. Hän otti todesta tilanteeni, rohkaisi minua, sanoi ettei ole mitään hätää.
Aloitin ryhmässä, jossa meitä oli yhteensä viisi äitiä lapsineen. Tuntui hyvältä puhua asioistaan muiden samaa kokevien kanssa. Puhuminen oli minulle helppoa, olin tottunut siihen jo terapiassa. Muiden seurassa tajusin, etten ole vääränlainen tai huono. Tajusin, että tilanteeni on normaali eikä se vahingoittaisi minua tai lastani, kun sain pikaisesti apuakin. Se tuntui huojentavalta.
Ajan kanssa sain varmuutta poikani kanssa oloon. Arki alkoi rutinoitumaan. Lapsi söi ja nukkui hyvin, oli tyytyväinen. Tämä ruokki tunnetta, että osasinkin hoitaa omaa lastani. Syksyn lopulla muistan ensimmäisiä kertoja, kun jo nautin olostani pojan kanssa. Nukuimme perhepedissä ja muistan
kuinka loikoilimme hänen kanssaan aamuisin pitkään vierekkäin. Sain pojan nauramaan, se tuntui ihanalta. Tuntui vahvasti, että poika hyväksyi minut äidikseen.
Mikä minua auttoi?
Oman paranemisen kannalta tärkeimpiä asioita oli läheisten tuki, lääkitys, vertaistuki ja keskusteluapu. Puolisoni ja ystäväni ovat aina tukeneet minua eivätkä ole koskaan kyseenalaistaneet tilannettani. Omien vanhempieni kanssa en ole halunnut edes keskustella voinnistani, he eivät oikein tuntuneet ymmärtävän edes aiempaa masennustani. Lääkitys tasasi mielialaani nopeasti. Keskusteluapu antoi perspektiiviä omaan tilanteeseen, etenkin vertaistuki voimaannutti paljon. Korona-aika alkoi lapseni ollessa muutaman vuoden ikäinen. Olen jälkikäteen iloinnut, että se ei tullut aiemmin. Pääsin vauvavuotena ihmisten ilmoille, osallistumaan neuvolan ryhmään ja tapaamaan tuttuja. Sosialisointi on ollut iso apu omassa parantumisessani.
Poikani täytti juuri neljä vuotta. Palasin työelämään pojan ollessa kolme, oli oma toiveeni olla kotona siihen saakka. Työelämään paluu tuntui hyvältä kotivuosien jälkeen, vaikka nekin ajat olivat arvokkaita. Työssä käynti viimeistään toi kuitenkin kaivattua rutiinia ja ”omaa itseäni” takaisin. Perhe-elämä tuntuu hyvältä, toki onhan se välillä uuvuttavaakin, kuten elämä nyt yleensä onkin. Poikani on minulle kauhean rakas, ajattelen häntä paljon ja katselen hänestä kuvia, jos olen muualla. On ihanaa, että minulla on tuollainen lapsi, josta on kasvanut niin hauska, oivaltava ja toimelias poikanen. Myös suhteeni mieheeni on vahvistunut. Jaamme nyt puolison roolin lisäksi myös vanhemmuuden roolin ja pelaamme mielestäni hyvin samaan pussiin.
Olen aiemminkin ollut masentunut, joten jokseenkin tunnistin oireeni ja tajusin jossain vaiheessa, että tarvitsen apua. Tiesin myös mistä apua piti hakea, osittain omalla rahallakin. Toisaalta olin myös yllättynytkin, että synnytyksen jälkeinen aika oli niin sumuinen, olo niin epätodellinen ja että meni kuitenkin aikaa, että huomasin ”kunnolla” tilanteeni. En ymmärtänyt, että sen tason alakulo ei kuulunutkaan asiaan. Tarinani on mielestäni kuitenkin positiivinen esimerkki siitä, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta voi selvitä. Itse ainakin tosin tarvitsin siihen muiden apua ja tukea.
Työsarkaa synnytyksen jälkeisen masennuksen tunnistamiseen ja hoitoon liittyen on vielä olemassa. Mielestäni esimerkiksi neuvoloissa pitäisi rutiininomaisesti pitää huolta vanhemmista, kartoittaa muun muassa masennuksen riskit. Minulla oli onni saada ammattitaitoista apua neuvolasta, mutta olen kuullut liian monta toisenlaistakin tarinaa. Lisäksi mielenterveyden horjumiseen liittyy vieläkin liikaa salailua, häpeää, stigman pelkoa, hoitoon hakeutumisen tai siihen pääsyn kynnystä. Puhumattakaan sisäisistä ja ulkoisista paineista, joita äitiyteen voidaan liittää. Olisi tärkeä vahvistaa vanhempien itsetuntemusta ja luottamusta. Tukea heitä rakentamaan omannäköisensä vanhemmuus. Ja luoda ymmärrystä siitä, että täydellisyyttä ei ole. Riittävän hyvä riittää.