MIELEKKÄÄN TEKEMISEN VOIMA
Talven ollessa synkimmillään minulle iski muutaman viikon ahdistuskausi. Tuntui, että mitään ei saa aikaiseksi. Sitten silmiini osui kirjahyllyssäni jonkin aikaa majaillut Suomen Mielenterveysseuran Depressiokoulun työkirja. Olin saanut sen ystävältäni, joka konmaritti tavaroitaan eli kierrätti itselleen tarpeettomaksi tullutta omaisuuttaan eteenpäin. Minusta tuntui, että kirja ei kiinnittänyt huomiotani sattumalta, vaan juuri nyt olisi oikea aika tarkastella sitä. Kerron nyt siitä, miten tämän teoksen tarkastelu vaikutti mielialaani tulevina viikkoina.
Aloitin lukemalla ensimmäisen lyhyen tekstin ja viikkotehtävän. Yritin haastaa mieheni mukaan ja kävimmekin aloituskeskustelun yhdessä ja teimme ensimmäistä tehtävää yhdessä. Hänellä ei kuitenkaan motivaatio riittänyt ja ilmeisesti insinöörin aivot suoriutuvat ainakin meillä päin negatiivisista tunnelmista eri menetelmin kuin oma pääkoppani, joka on huomattavasti vahvemmin tunteiden vietävissä. Kirjassa käydään aluksi läpi masennuksen olemusta kirjantekijöiden edustamasta näkökulmasta käsin ja sitten tehdään erilaisia käytännöllisiä harjoituksia. Osa näistä on rentoutumisharjoituksia ja tiedostamiseen sekä tunnistamiseen liittyviä ajatustehtäviä. Sitten on todella käytännöllisiä tehtäviä, joista otin heti käyttöön yhden, itselleni helpoiten toteutettavan: miellyttävien toimintojen lisääminen.
Kerron tähän väliin, että käyn itse kerran viikossa psykoterapiassa, jossa omana tavoitteenani on löytää ne juurisyyt, jotka ovat masennukseni taustalla. Kärsin toistuvasta keskivaikeasta masennuksesta, joka on ilmennyt erityisesti synnytysten jälkeen. Synnytyksen jälkeinen masennus on omalla kohdallani toistunut kahden lapsen syntymän jälkeen. Yhteensä minulla on neljä lasta. Viimeisimmästä synnytyksestä on nyt 2 vuotta ja 4 kuukautta. Koen olevani edelleen toipilas, vaikka pahin aika onkin toivottavasti ohitettu.
Kirjassa on valmiita listoja miellyttävistä tekemisistä. Ensimmäisellä viikolla käytin listaa pohjana ja pohdin, miten voisin mahdollisimman vaivattomasti lisätä hyviä hetkiä ja hyvää oloa viikkooni. Jokaisella meillä on ne omat lempijutut ja asiat, joista tulee erityisen hyvä olo. On kuitenkin olemassa myös tutkimuksia siitä, mitkä teot ja millainen ajankäyttö tukee hyvinvointia melko universaalisti. Yksi tällainen on toisten auttaminen. Tartuin tähän osittain siitä syystä, että samalla voisin jakaa eteenpäin sitä hyvää, mitä itse olen saanut, kun minua tai perhettäni on autettu. Aloitin auttamalla ystävääni, joka oli juuri synnyttänyt eikä ehtinyt hankkimaan isommille lapsille talvivaatteita ollessaan vauvan kanssa jumissa kotona. Tähän liittyen tulin pitkästä aikaa lähteneeksi kirpputorille. Kirpputorilla käyminen oli niin mukavaa, että otin sen osaksi joka viikkoista ohjelmaani ja olen tämän käynnin jälkeen tehnyt edes pikaisen kirpparikäynnin joka maanantai. Joka kerta jotain hyödyllistä on tarttunut matkaan, joko itselle tai jollekin muulle. Löydöistä tulee hyvä mieli. Vielä enemmän mielialaa nostaa se, kun voi antaa toiselle jotakin ilahduttavaa ja tarpeellista. Tämän myötä olen myös ottanut aktiivisemmin yhteyttä muihin ihmisiin ja puhunut puhelimessa. Siinä samalla on tullut vaihdettua kuulumisia.
Toisten auttamiseen liitin sen, että yritin keskittyä kuuntelemaan toisia aiempaa enemmän. Masentuneena itse käperryn usein sisään päin ja katson vain itseäni. Huonoissa fiiliksissä ollessa se ei varsinaisesti lisää hyvää oloa. On eri asia kuunnella omaa kehoa ja omia tuntemuksia kuin jäädä jumiin negatiivisiin tunnelmiin ja ajatuksiin omasta itsestä. Otin kuuntelemiseen mukaan katsekontaktiin keskittymisen. Valitettavasti älypuhelimen jatkuva tuijottaminen saa aikaan sen, että en aina muista katsoa esimerkiksi omaa lastani, kun hän puhuu minulle. Sama haaste on keskusteluissa puolison kanssa. Yritin nyt kiinnittää tähän asiaan siis enemmän huomiota. Kun katsoin ja kuuntelin toisia enemmän, huomasin, että voisin myös auttaa heitä arjessa monin tavoin. Kun lapsi kysyy jotakin, voin keskittyä vastaukseeni ja saada aikaan rakentavampaa vuorovaikutusta. Se vähentää ristiriitojen, väärin ymmärrysten ja konfliktien määrää. Kun kuuntelen ja merkitsen aikatauluihin liittyvät asiat kalenteriin saman tien, kun toinen niistä kertoo, säästyn mm. päällekkäisiltä buukkauksilta ja tähän liittyvältä säädöltä.
Vaikeat ajanjaksot omassa elämässäni ovat jälkikäteen tarkastellen joko niitä, jolloin tekemistä on aivan liikaa tai aivan liian vähän. Vauvan syntymä on haastava tapahtuma monella tapaa. Varsinkin aktiiviselle suorittajaihmiselle yhtäkkinen töistä pois jääminen ja elämän pysähtyminen on aikamoinen shokki. Onneksi työelämässä on nykypäivänä joustoa ja joissakin ammateissa pystyy työskentelemään osa-aikaisesti tai tekemään etätyötä kotoa käsin. Olen itse huomannut, että mieli pysyy virkeänä, kun on jotakin muutakin ajateltavaa kuin pelkkä kodin pyöritys. Itselleni ei koskaan ole toiminut ”vauvakuplassa” eläminen. Olen kärsinyt tästä ja terapiassa käyn osittain juuri siksi, että haluan selvittää, mistä tämä johtuu. Voi tietenkin olla, että päädyn vain tajuamaan, että olen luonteeltani tai temperamentiltani sellainen, etten voi nauttia vauvanhoidolle omistautumisesta. Tällaista lukee usein lehdissä ja sitten pitäisi vain hyväksyä itsensä. En kuitenkaan tyydy tähän vastaukseen vielä, koska en millään haluaisi uskoa, että minussa on sellainen ”valuvika”, etten osaisi hoitaa omaa vauvaani tavalla, joka takaa hänelle parhaan mahdollisen kasvun ja kehityksen ja silti voisin itse samalla hyvin.
Luin hiljattain kirjoituksen, jossa ihmeteltiin, miksi afrikkalaiset vauvat eivät itke. Sen luettuani olen yrittänyt pitää 2-vuotiastani entistä enemmän sylissä. Olen pyrkinyt symbioosiin, jossa hänen ei tarvitse tehdä niin kovasti työtä tullakseen ymmärretyksi. Meille suomalaisille opetetaan, että lapsen pitää pienestä asti oppia sietämään pettymyksiä. Olen sen kannalla, että lapset tulee kasvattaa kunnioittamaan aikuisia ja yhteiskunnan sääntöjä. Hyvät käytöstavat täytyy opettaa jo pienestä pitäen, koska niitä on hankala omaksua myöhemmin. Mutta kuitenkin, tarvitseeko lapsen itkeä sylinkaipuuta? Onko 2-vuotiaan jaksettava kävellä kilometrin matka kauppaan? Miksi pitää pukea itse tai syödä itse ennen kuin osaa kunnolla puhua? Elinajan ennuste on meillä sen verran pitkä, että ehdimme kyllä kävellä, pukea ja syödä itse aika monta vuosikymmentä.
Minulla oli kaksi pikkuveljeä viikko sen jälkeen, kun juhlin 3-vuotissynttäreitäni. Lapsuuteni oli ihan hyvä ja turvallinen ja kotona oli aina seuraa. En halua syyttää omia vanhempiani mistään, mutta tietenkin terapiassa käydään paljon läpi lapsuusvuosia. Nyt olen 37 vuotta. Kun minulla on paha olo ja masentaa, en osaa turvautua toisiin ihmisiin. Itken yksin kotona tai auton ratissa ja kirjoittelen laulutekstejä surusta ja ikävästä. Vaikka on hätä, ei tee mieli huutaa. Ei ole luottoa siihen, että kukaan kuulisi. Ja sitten, jos joku kuulee ja kysyy, hävettää vastata rehellisesti, että on niin kamalan paha olo. Hävettää olla heikko, kun pitäisi pärjätä ja olla kiitollinen kaikesta.
Depressiokoulu- työkirjan lukeminen on tuonut monia oivalluksia. Olen tarkastellut pientä tyttöä sisälläni. Mitä hän tarvitsee? Mitä hän tarvitsi joskus, mutta jäi vaille? Olen niin onnekas, että keittiön pöytäni ääressä istuu pieniä tyttöjä, joille voin tarjota sitä, mitä vaille ehkä itse jäin. Ja koska antamisesta tulee hyvä olo, saan aina takaisin vähintään yhtä paljon kuin annan.
SYNTYMÄSTÄ SAIRASTUNUT