Kun lapseni koulun aloittaa
Rakas ainokaiseni aloittaa ensimmäisen luokan. Siis apua, onko hän jo oikeasti niin iso? Ainokaiseni hän on, mutta aina ei ole ollut niin rakas. Ehkä hänen isoksi kasvaminen tuntuu niin shokeeraavalta, koska hänen kolme ensimmäistä elinvuotta menivät äidiltä enemmän ja vähemmän usvaputkessa. Uutta vauvaa en halua, mutta haluaisin tuon ihanan ja elämänjanoisen ekaluokkalaisen olevan taas pieni, jotta voisin elää tuon ajan uudelleen. Kokea sen vauva-arjen ja nähdä kuinka lapseni kasvaa, kehittyy ja oppii uutta.
Olen kokenut valtavaa syyllisyyttä lapsen henkisen tasapainon kehittymisen vuoksi. Tuleeko lapsestani epätasapainoinen nuori ja aikuinen, joka istuu vuosia terapiassa huonon äitisuhteensa vuoksi? Tai onko lapseni vaikeaa luoda omia ihmissuhteita? Vasta muutama vuosi sitten koin helpotuksen tunteita, kun päiväkodin vasu-keskusteluissa kehuttiin lastani kovasti ja kerrottiin kuinka pidetty hän on kavereiden keskuudessa. Miksi minun on vaikea nähdä tätä kaikkea? Koenko edelleen vielä parantumisen jälkeenkin niin vahvaa syyllisyyttä lapseni tärkeiden ensimmäisten vuosien pilaamisesta?
Kaksivuotisneuvolassa meitä kehotettiin ottamaan yhteyttä puheterapiaan, koska lapsella ei ollut oikeastaan yhtään täysin ymmärrettävää sanaa ja näitä omiakin sanojakin oli ikäistään vähemmän. No niin siinä sitä taas heitettiin syyllisyys-sankosta lisää materiaalia ahdistuneen äidin päälle. Eikö lapsi puhunut, koska en ollut jaksanut leperrellä, lukea ja lauleskella. En ollut toiminut heijastavana peilinä. Puheterapiavuodet menivät lähinnä puolen vuoden seurantakäynteinä ja lopulta lapseni jolla oli puheessaan paljon äännevirheitä oppi lukemaan täydellisesti ennen esikoulun alkua. Eikä puheessakaan ole ollut enää mitään ongelmia pariin vuoteen.
Nyt alkaa siis aivan uusi elämänvaihe ja uudet tuulet puhaltavat lapsen ja äidin elämässä. Kotona harjoitellaan itsenäisesti aamutoimien tekemistä ja lapseni on muutaman kerran ollut illalla kavereiden kanssa leikkipuistossa ilman äitiä. Pikku hiljaa lasta on päästettävä kuplamuovista, kokemaan omaa elämäänsä ja on uskottava, että hän pärjää. Äiti on kuitenkin aina ottamassa koppia taustalla. En kuulemma ole tervetullut ensimmäisenä koulupäivänä mukaan, mutta uskon kun tuo ensimmäinen aamu oikeasti valkenee voi olla mukavakin kävellä kouluun käsi kädessä äidin kanssa. Ja jos ei ole, niin äidin on se vain hyväksyttävä ja käveltävä nöyrästi perässä. Kaikkea hyvää alkavalle koulutielle ja tsemppiä samassa tilanteessa oleville äipille!
-Heinikki-