Kun kohtaaminen kolahtaa
Jotain lämmintä läikähti sisälläni, muistoja menneestä, yli 10 vuoden takaa. Tumman eri sävyjä, mutta myös kiitollisuus, yhteys, huolenpito, kaiken sen raskaan yllä. Ympyrä sulkeutui, sillä tämän aamun kohtaaminen nosti pintaan jotain sellaista, johon olin kadottanut yhteyden jo kauan sitten, ja jonka vuosien etäisyyden päästä näin nyt eri silmin kuin ennen.
Olin hukassa. Reitti haki muotoaan suunnilleen kaikessa, missä vaan hakea voi. Oli vuosi 2015, minusta oli tullut pienen lapsen äiti, enkä voinut hyvin. Hain epätoivoisena apua päiväryhmästä, ja se oli yksi parhaista asioista, mitä nuo synkät vuodet pitivät sisällään. Kun kävin pienille lapsille ja näiden äideille suunnatun päiväryhmän alkutapaamisessa, minut valtasi kauttaaltaan kohdatuksi tulemisen lämmin viltti. Niin surkeana ihmispolona kuin tapaamiseen silloin raahauduinkaan, oikeaan osoitteeseen perille löydettyäni, koin hetkessä tulleeni juuri oikeaan paikkaan.
Jos muistiini on luottamista, tuo tapaaminen oli kesällä, jonka jälkeen humpsahdin ihan kunnolla suljetulle osastolle, ja vasta sen jälkeen syksymmällä pääsin aloittamaan vauvan kanssa muutaman kerran viikossa kokoontuvassa päiväryhmässä. Jälkikäteen noita vaiheita läpikäydessäni, en voi olla pistämättä merkille, miten heikossa kunnossa tuolloin kesällä 2015 todella olin. Vanhemmuus, valtava, koko elämän mittainen haave, ei ollutkaan sitä, mitä olin kuvitellut. Se olikin osoittautunut joksikin sellaiseksi, johon minusta ei olekaan. Tämä aiheutti pettymystä itseeni ja elämään sekä surua, joka hyökyaallon lailla kävi kimppuuni.
Rajua, vaikkakin lääkityksen nopeasti taltuttamaa, psykoosiani, seurasi yli kahden vuoden masennusjakso, joka oli viedä minut haudan lepoon. Siitä haaveilin, että elämä loppuisi. Oli niin tavattoman raskasta puskea eteenpäin suonsilmässä, joka tarjosi vain sumuisia saarekkeita silmän kantamattomiin.
Viruin avohoidossa psykiatrian poliklinikalla pitkään masentuneisuuteni kuitenkaan helpottamatta. Olo oli tuskainen ja lamaantunut: olisiko voinnilleni mitään enää tehtävissä? Onko kohtalokseni koitunut kantaa tätä karmeaa, lohdutonta oloa lopun ikää? Miten jaksaisin enää hetkeäkään tämän piinaavaan olon piiskaamana?
Tutustuin lääkkeettömiin hoitomuotoihin. Kävin 40 x neurofeedback-hoidoissa, joiden myötä ahdistukseni meni menojaan. Mieli oli maassa yhä, joten pyysin lähetettä magneettistimulaatiohoitoon. Tiiviillä hoitojaksolla pään alueelle annettavin magneetti-impulssein pyritään tasapainottamaan aivopuoliskojen toimintaa, ja siten heikentämään masennusoireita.
Magneettistimulaatiohoidon jälkeen oloni alkoi elpyä. Tiesin sumun hälvenevän, niin kävikin, olo muuttui kevyemmäksi. Lapsi oli kasvanut, uskaltauduin vain meidän kahden kesken pitkälle junamatkalle sukulaisten luo. Reissu meni hyvin, pärjäsin äitinä, ainoana lapsen vastuuhenkilönä neljän päivän ajan. Tämä vahvisti itseluottamustani: kyllähän minustakin on vanhemmuuteen, sitten kuitenkin.
Kaikki tämä muutos parempaan tuntui tietenkin ihan käsittämättömältä, epäusko valtasi mieleni. Koin, että on tapahtunut ihme, olinhan jo monta kertaa ajatellut luopua leikistä. Päätin, etten ikinä halua unohtaa sitä tunnetta, kun sain kuin sainkin uuden mahdollisuuden elää ihan tavallista elämää. Sanonta ”toivoa on aina” sai ihan uuden merkityksen.
Palataan tähän aamuun, tammikuuhun 2026. Yllättävä kohtaaminen päiväkodin eteisessä lasta hoitoon viedessäni. Ensikodin työntekijä vuodelta 2015, yhtä lämmin ja ihana edelleen, nostatti monenlaista mieleeni. Kaikkein päällimmäisenä se kiitollisuuden huntu, joka lepää kipeiden ja tuskaisten muistojen päällä. Ei ole merkityksetöntä, miten otamme toisemme vastaan, tai miten toisemme kohtaamme. Lämpö, aitous sekä todellinen halu auttaa, tai toisaalta niiden puute, välittyvät äkkiä.
Nimim. Äitiä vähän väsyttää