Kuka enää kohta voi auttaa?
Äimä ry auttaa vapaaehtoisten vertaistukijoiden voimin ahdistuneita odottajia, synnytyksen jälkeiseen masennukseen tai vauva-ajan psykooseihin sairastuneita äitejä sekä heidän läheisiään. Tarjoamme tietoa, ohjaamme mistä apua voisi saada lisää sekä kannattelemme ja tuemme kun odotusaika lääkärille tai muun tuen päähän tuntuu aivan mahdottomalta pienen vauvan kanssa äidin voinnin heikentyessä vauhdilla. Meidän työmme ja tukemme ei maksa mitään sitä tarvitseville. Vapaaehtoisille vertaistukijoille järjestämme koulutusta, työnohjausta, maksamme heidän vertaistukityön puhelin- ja matkakulunsa, ettei auttamisesta – oman vähäisen vapaa-ajan käyttämisestä toisten äitien kannatteluun – tule kuluja vapaaehtoiselle ja että kriisitilanteessa apuna olemisesta ei auttaja menetä omia yöuniaan. Helppoa harrastamista tämä ei ole ollut ikinä, koko Äimän 27-vuotisen historian aikana, olla tukena omaa huonoa oloaan ja avunsaannin vaikeutta itkevälle vauvan äidille. Silti meillä on kymmeniä upeita, omat synkät hetkensä muiden avuksi kääntäneitä naisia, auttamassa avun tarpeessa olevia. Mutta kuinka kauan?
Viikon päästä budjettiriihessä selviää, onko meitä Äimässäkään enää auttamassa äitejä ja organisoimassa toimintaa. Valtionvarainministerin leikkausehdotus sote-järjestöjen rahoitukseen on niin massiivinen, että toteutuessaan toimintamme leikkautuu niin suuresti, ettei enää puhuta siitä mitä karsitaan. Vaan onko meillä enää juuri mitään tarjota äideille ja vauvaperheille.
Äimä ry:n toiminta rahoitetaan niillä kuuluisilla STEAn myöntämillä valtionavustuksilla. Niillä, minkä leikkaaminen ei kuulemma näy missään. Niiden turvin maksetaan neljän (aiemmin viiden) työntekijän palkat, vapaaehtoisten kulut, koulutukset, työnohjaus sekä kaikki auttamistoiminnan kulut: chatit, puhelinliittymät, neuvoloihin jaettava esittelymateriaali ja muu viestintä. Kuka tahansa voi tarkistaa STEAn avustustietokannasta, kuinka paljon me saamme vuosittain avustusta. Se 277 218 euroa, josta nyt uhataan leikata jopa 60%, on käytännössä ainoa toimintarahamme. Äimän avun saanti ei edellytä yhdistyksen jäsenyyttä, eikä niillä kolmen tonnin vuotuisilla jäsenmaksuilla makseta vapaaehtoistoiminnan kuluja. Palkoista tai vapaaehtoistyön työnohjauksesta puhumattakaan.
Se todellisuus, missä me Äimässä elämme, on etteivät odottavat/synnyttäneet äidit saa riittävästi tukea mielenterveyden haasteisiinsa. Suomen lainsäädäntö ei tunne mitään pikakaistaa pienen vauvan äideille superruuhkaisiin mielenterveyspalveluihin, ahdistunut odottaja on ehkä syvästi masentunut puolivuotiaan äiti kun apua alkaa saamaan. Tai meillä on äiditön vauva. Suomessakin synnyttäneiden äitien yleisin kuolinsyy on itsemurha, kaikki muu osataan hoitaa muttei mielenterveyttä ajoissa. Äimä ei tee hoitoa, mutta me kannattelemme vertaistuella, kun hoitoa odottavan aika on pitkä. Neljä työntekijää, n.70 vapaaehtoista. Arviolta 8000 äitiä vuodessa tarvitsee apua. Me tiedämme sen todellisuuden, missä me emme riitä mutta yritämme olla kokoamme isompi. Ja tukea kaikkia tarvitsijoita edes jotenkin, ettei kukaan äiti tee mitään peruuttamatonta, itselleen tai vauvalleen.
Ja me olemme siis täysin turhia, kuulemma. Viis siitä, että olemme todella kustannustehokkaita, ilmaista apua tarvitsijalle, tai kuten vaikuttavuuskyselyssämme vastattiin ”edes jossain vastaa ihminen”. STEA tarkasti meidät huhtikuussa 2024, saimme vain ja ainoastaan kehuja toiminnoistamme ja kustannustehokkuudestamme. Aina kun työtämme esittelen, sanotaan ”Teette arvokasta työtä”. Joka on valtionvarainministerin mukaan helppo leikata eikä näy missään. Pahoitteluni, meni vähän tunteisiin tämä. Koska viimeksi itse tammikuussa 2024 Naistenklinikalla synnyttäneenä näin sen henkisen tuen olemattomuuden kaikkein pahimmissakin tilanteissa ja yhtä aikaa mietin, mitä meille jää enää jäljelle ensi vuonna. Kuka enää on auttamassa äitejä? Minkälaisen poissaoloviestin laitamme siksi hetkeksi, kunnes verkkosivujen ja sähköpostien irtisanomisaika päättyy, että minne apua tarvitsevat äidit ja perheet voivat olla yhteydessä? Valtionvarainministeriöön? Sote-alueisiin? Hehän ne loppupeleissä äitien hoidosta vastaavat, emme me ”turhat” järjestöt.
Ei kai tämä näin mene?
Laura Piirainen
Kolmen lapsen äiti ja myös Äimän toiminnanjohtaja