Kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta

8.5.2025 — Kokemustarina

Tiedetään, että lapsettomuushoidot lisäävät synnytyksen jälkeisen masennuksen riskiä. Jokainen kohtaaminen lapsettomuuteen tai vanhemmuuteen liittyen joko vahvisti tai heikensi myös omaa toimijuuttani ja kykyäni selvitä uupuneena vanhempana. Näitä kohtaamisia kannan mukanani myös jatkossa, kun haen itselleni tai lapselleni apua. Jos et jaksa lukea koko pitkää tarinaani, voit myös skrollata tekstin loppuun, jossa on muistilista kohtaavalle ammattilaiselle.

Ennen raskautta

Aloitimme lapsettomuushoidot sekundääriseen lapsettomuuteen 4 vuotta ennen kuopuksen syntymää, ja lopulta saimme lähetteen hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikalle. Siellä hoidettiin koronan aikana meitä kiireisimpiä eli vanhimpia potilaita, ja pääsimme aloittamaan hedelmöityshoitoputken. Oma kokemukseni on se, että poliklinikalla ja hoitojen aikana kohdattiin potilaat hienosti niin kauan kun kaikki meni hyvin. Sen jälkeen kohtaamisosaaminen unohtui.

Toisen ivf-hoitokerran tuloksena oli tuulimunaraskaus, joka ei keskeytynyt itsestään. Sovin pääseväni sairaalaan raskauden keskeytystä varten, jotta esikoinen ja bonuslapset eivät säikähtäisi tilannetta. Sairaalassa olin pelokkaan oloisen hoitajaharjoittelijan vastuulla. Lääkkeellisen tyhjennyksen aikana voin huonosti, itkin ja oksensin. Harjoittelija säikähti pahoinvointiani ja kävi vain harvakseltaan ovelta kurkkien tivaamassa, mitä sinne portatiiviin oli tullut. Tuntui kohtuuttomalta, että minun olisi pitänyt analysoida tilannetta itse, ja samalla koin olevani vastuussa harjoittelijan järkytyksestä. Jälkeenpäin minulta kysyttiin, miksen ottanut mukaani tukihenkilöä. Elettiin koronavuosia, eikä kukaan ollut muistanut mainita siitä mahdollisuudesta.

Itkin kotona tapahtuneen jälkeen monta päivää, kovin montaa tuntia en nukkunut. Olin saanut pikaisen ajan lapsettomuuspolin psykologille, mutta sairastuin, enkä päässyt paikalle. Soitin peruakseni ajan, ja sihteeri vastasi ainoastaan: ”Tästä tulee sitten lasku”. Seuraavan ajan olisin saanut kolmen kuukauden päähän. Myöhemmin kuulin, ettei laskua olisi sairaustilanteessa kuulunut lähettää, mutta asiaani ei kukaan ottanut hoitaakseen. Maksoin laskun ja häpesin koko tilannetta, kehoni epäonnistumista ja sitä etten osannut paremmin pitää puoliani.

Olisimme saaneet vielä yhden ivf-hoitokerran. Päätös tähän ryhtymisestä oli tehtävä ikäni vuoksi kiireellä. Voin yhä huonosti edellisen kokemuksen myötä, enkä uskaltanut ottaa riskiä vastaavan toistumisesta – minua tarvittiin toimintakykyisenä kotona, esikoisen ja bonuslasten arjen kulmakivenä. Hoidin itseäni yksin kevään aikana, kävin metsässä purkamassa suruani potkimalla kiviä. Fyysinen kipu oli helpompi sietää. Työstin samalla luopumistani haaveesta saada vielä toinen oma lapsi.

Raskausaika

Yli puoli vuotta myöhemmin, elokuun alussa kuukautiset olivat myöhässä. Hautasin asian mielen perukoille, olinhan jo yli 40, siinä iässä aiemmin säännöllinenkin kierto alkaa heitellä. Raskaus olisi tarkoittanut minulle haavojen avaamista, pelkoa siitä, mikä kaikki menisi pieleen ja miten joutuisin taas selviytymään yksin. Lopulta jouduin kuitenkin tekemään raskaustestin, ja testissä näkyi kaksi selkeää viivaa.

Saimme empaattisen, välittävän ja huumorintajuisen neuvolaterveydenhoitajan. Ilokseni olemme saaneet pitää hänestä yhä kiinni. Tulin kuulluksi ja nähdyksi sellaisenani, ja sitä mukaa kun aloin luottaa, avasin tilannettamme enemmän: Vanhan talon keskeneräinen peruskorjausremontti, jota puolisoni toteutti yksin, uusperheeseen ja bonuslapsiin liittyvät asiat, tukiverkostojen puute asuinseudulla. Kaikenlaista sitä ihminen elämässään kantaakin, ja silti säilyy kohtuullisen eheänä, toimivana ja kokonaisena. Ja sitten kantaa vielä uutta elämääkin.

Mitä pitemmälle raskaus eteni, sitä enemmän aloin pelätä. Esikoiseni syntyi aikanaan kiireisellä sektiolla keskosena, ja kokemus edellisen raskauden pre-eklampsiasta pyöri mielessä. Nyt sairastuin raskausdiabetekseen. Diabeteshoitaja oli varsin timanttinen kohtaaja, jutteli, kyseli ja käytti tarvittaessa taitavasti huumoria. Lääkäri sen sijaan ei katsonutkaan minuun päin, mutta tiesi heti kun näki radi-diagnoosini, että ”sieltä on oikein potra lapsi” tulossa (se ”potra” lapsi kasvaa omaa tahtiaan nyt miinuskäyrällä, mutta lääkärin lihavuusfobinen asenne jäi vahvasti mieleeni).

Loppuraskaus oli kivulias ja uuvuttava. Minulla oli huolehdittavanani esikoisen ja bonuslasten arki ja huushollaus koko perheelle, puolison tehdessä remonttia kaiken vapaa-aikansa. Olin varmasti kamala ihminen kaikille kipuineni ja unenpuutteineni, mutta olin myös ahdistunut ja fyysisestikin jo väsynyt. Pelko mielessäni kasvoi entisestään: Raskaus oli edennyt jo niin pitkälle, että jotain pahaa oli oltava tulossa.

Synnytys

Sovittuna sektiopäivänä menimme sairaalaan, mutta sektion aloitus vain lykkääntyi. Nuori lääkäriharjoittelija kurkkasi varovasti ovelta: ”Tulin vain sanomaan, että vielä kestää”. Lähdimme lopulta koko päivän odotettuamme tyhjän sylin kanssa kotiin viikonlopuksi. Pettymys oli valtava. Olin odottanut tietysti lapseni syntymää, mutta myös sitä, että pelko päättyisi (tai ainakin muuttaisi muotoaan) synnytyksen jälkeen. On päivänselvää, että kiireiset tapaukset hoidetaan ensin. Ei ole ymmärrettävää, että asiasta ilmoittaessa kurkitaan ovensuusta, ja sen jälkeen kadotaan. Kohdalleni sattui jo toinen tuleva ammatinharjoittaja, joka oli joutunut vääriin tehtäviin väärään aikaan.

Viikonlopun jälkeen suunniteltu sektio kuitenkin toteutui, ja sylissämme oli pikkuinen vauva, kuopukseni. Hoitajalakon ja koronan tieltä meidät lähetettiin kotiin 2. päivänä sektion jälkeen. Imettäminen oli minulle uutta keskosena syntyneen esikoiseni kasvettua korvikkeella. Se oli myös äärimmäisen kivuliasta. Etsin imetysohjeita ja -tietoa netistä ja törmäsin kymmeniä kertoja lauseeseen: ”imettämisen ei kuulu sattua”. Tämä jatkoi syyllistymisen sarjaa, joka oli alkanut jo lapsettomuuspoliklinikan kokemuksista. Missään ei lukenut, että imettäminen voi olla ensimmäiset viikot todella kivuliasta, vaikka äidissä, lapsessa, otteessa, asennossa tai vauvan suun rakenteissa ei olisi yhtään mitään vikaa.

Vauvan kanssa

Pitkän alustuksen jälkeen vasta alkoikin varsinainen tarina kuopuksen vanhempana, mutta kaikki nämä kohtaamiset ja kohtaamattomuudet, syyllisyyden ja häpeän tunteet elivät sisälläni, kun uupumus ja masennus hiipi elämääni. Aikaisemmat kokemukset lannistivat jo etukäteen, ja monessa tilanteessa tuntui helpommalta jäädä selviämään yksin kuin kohdata riski tulla väärinymmärretyksi tai tyrmätyksi.

Vauva-ajasta muistan parhaiten sen, että lapsi itki. Mikään ei auttanut: ruoka, syli, keinuttaminen tai hypyttely – hän ei nukkunut ja huusi. Valvoin viikkoja nukkumatta paria tuntia enempää yössä, ja jälkeen päin tuntuu, etten tehnyt koko kesänä muuta kuin kävelin ulkona vauva kantorepussa, koska siinä hän rauhoittui. Tunsin vähitellen muuttuvani läpinäkyväksi haamuksi, joka pyyteli mielessään lapseltaan anteeksi omaa huonouttaan. Lapsen hoitaminen muuttui mekaaniseksi suoritukseksi. Imetys- ja kantoasennot aiheuttivat kipuja, ja jos muuten sainkin välillä öisen hetken levätä, kipu piti hereillä. Hakiessani tähän lopulta terveysasemalta apua, lääkäri tokaisi tervehtimättä vaunut nähdessään, että tämä ei muuten ole mikään neuvolalääkäri.

Kesään osunutta neuvola-aikaa olin odottanut, koska en nukkunut öisin enää juuri lainkaan ja tarvitsin kipeästi apua. Vastassa olikin vieras terveydenhoitaja, joka kertoi heti, että nyt ei ole aikaa muuhun kuin vauvan mittaamiseen. Tilanne oli absurdi: Riisuin vauvaa itkien ja hoitaja vitsaili ja naureskeli, kun lapselta pääsi pissa syliini. Koetin sanoittaa tilannettani ja kertoa että tarvitsen apua, mutta hoitaja oli järkähtämätön. Jälkeen päin ajatellen kyse oli selkeästä virheestä.

Syksyllä aloin saada paniikkikohtauksia öisin. Hain ja sain pari tuntia viikossa kotiapua, jonka varaan ripustin jaksamiseni: Laskin päiviä ja tunteja siihen, että saan hetken olla irti vauvasta, ja koin samalla tunteistani syyllisyyttä. Käytin ajat käymällä perheelle kaupassa, jotta muiden päivien arki olisi helpompaa. Lisäksi sain jokusen käynnin neuvolapsykologille. Varsin nopeasti puhe kääntyi siellä uusperheen arkeen ja sen mukanaan tuomiin asioihin, eli siihen kokonaisuuteen, josta olin jo valmiiksi vastuussa. Minun kokemukseni, tunteeni ja uupumukseni joutui jälleen väistymään kaiken muun tieltä. Viidestä käynnistä jäi käytännössä käteen yksi youtuben rentoutusharjoitusvideo. Jos itselläni olisi ollut enemmän voimavaroja, olisin lopettanut käynnit jo aiemmin, mutta uupuneena en tilannetta hahmottanut.

Töihin paluu

On varmasti selvää, että odotin töihin paluuta. Tuntui käsittämättömältä, että saisin viettää 8 tuntia päivästäni niin, että voin keskittyä yhteen asiaan kerrallaan kaikessa rauhassa, istuen, ja päättää itse, miten päiväni suunnittelen. Sanonta ”tulin töihin lepäämään” todella piti kohdallani paikkansa, ja työ toimi kuntouttajanani.

Tässä hetkessä, muutamaa vuotta myöhemmin, olen rakkaan, reippaan ja omatoimisen leikki-ikäisen vanhempi, uusperheen äiti ja kohtaamistyön ammattilainen. Luottamukseni avun saamiseen on kuitenkin kärsinyt ison kolauksen, vaikka koenkin lopulta selviytyneeni kokemuksestani. Toivon että ihan kaikesta minun ei olisi tarvinnut vain selviytyä, vaan olisin saanut vaalia myös vauvavuodelta hyviä hetkiä, joita myöhemmin muistella.

Ohjeet ammattilaiselle

Kuten alussa kirjoitin, tiedetään, että lapsettomuudesta kärsineillä on isompi riski synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Oma elämäntilanteeni oli jo valmiiksi kuormittava, lisäten riskiä entisestään. Näistä näkökulmista löydän monta kohtaa, joissa uupumustani olisi voitu ehkäistä tai siihen olisi pitänyt puuttua jämäkämmin. Tästä syystä päädyin laatimaan odottavia tai vauvaperheitä kohtaavia varten vinkkilistan, jonka toivon helpottavan apua hakevien tilannetta. On jokaisen vanhempia kohtaavan ammattilaisen tehtävä asettua vanhemman ja lapsen vuorovaikutusta ja hyvinvointia tukemaan. Uupunut, uneton ja selviytymismoodissa oleva vanhempi tarvitsee apua.

Jos siis kohtaat työssäsi lasta odottavia tai pienten lasten vanhempia, huomioithan nämä asiat:

• Pidä vanhemman puolta.
• Muista, että ammatti tai koulutus ei suojaa masennukselta tai uupumukselta.
• Jos mukanasi on harjoittelija, huolehdi, että hänellä on riittävä ymmärrys kohdata potilaita hankalissa tilanteissa. Potilas ei ole rutiini vaan ihminen.
• Jos avunhakijan tilanne tuntuu sekavalta, voit miettiä, kuka hakee apua ja miksi, ja missä juuri sinä voit auttaa. Rajaa interventio siihen.
• Tunnista, missä et voi tai osaa olla avuksi ja kerro se. Kädenlämpöinen päänsilittely, voivottelu ja neuvottomuus ei yleensä auta, sen sijaan lempeästi asetetut rajat luovat turvaa.
• Jos arvioit, että vanhempi tarvitsee apua, sano se hänelle: ”Sinä tarvitset nyt apua”. Kerro vaihtoehdot selkeästi, ja tee tarvittaessa ensikontakti jatkohoitoon yhdessä vanhemman kanssa.
• Anna ohjeet kotiin, myös kirjallisina. Jos toinen vanhempi on mukana kuvioissa, mutta ei paikalla, soita tai lähetä viesti, jossa annat selkeät ohjeet. Esim.: ”Toinen vanhempi tarvitsee nyt unta. Hoida vauvaa kolme yötä, jotta hän saa nukkua”. Tai: ”Huolehdi joka päivälle kahden tunnin mittainen hetki, jolloin ensisijainen vanhempi saa levätä”.
• Jos et pysty kuuntelemaan tai tukemaan siinä hetkessä, kerro se vanhemmalle ja soita hänelle, kun mahdollista.
• Vaadi vanhemman puolesta, jos hän ei itse pysty.

Kirjoittaja: 44-vuotias äiti