Huutoitkin lattialla äitiyttä suorittaen
Ennen lapsia ja odotusaikaa olin tavallinen 20-vuotias opiskelija, joka oli rakastunut elämänsä mieheen ja mennyt juuri hänen kanssaan kihloihin. Olimme nuoria, mutta varmoja yhteisestä elämästä. Olin aina iloinen, positiivinen ja sosiaalinen, en jännittänyt koskaan minkäänlaisia tilanteita. Aikamme ja energiamme menivät häiden suunnitteluun, niiden piti olla heti seuravana kesänä. Elämä tuntui helpolta ja ihanalta, urheilin kovasti sekä näin ystäviä paljon. Oikeastaan ystävät olivatkin elämäni tärkeimpiä asioita.
Kehoni on aina ollut hyvin herkkä. Hormonivalmisteet saivat aina aikaan liian isoja muutoksia kehossa, ja terveyteni takia emme käyttäneet hormonaalista ehkäisyä. Minulle oli myös nuorempana lääkärissä sanottu, että tuskin saan lapsia. Tiesimme kyllä riskit puolin ja toisin. Mutta. Se oli yksi maaliskuinen päivä, puoli vuotta ennen häitämme, kun unohdimme ensimmäistä kertaa katsoa kiertoni kalenterista. Ajattelimme silloin, että jos lapsi nyt tulee, se on ehdottomasti oikein tervetullut.
Ystäväpiirissä muutama muistutteli jälkiehkäisypilleristä, mutta toisaalta jo innolla odottelin mahdollista plussauutista – tosin hyvin skeptisesti, eihän se nyt ensimmäisestä kerrasta tietenkään tule eikä se olisi edes minulle mahdollistakaan.
Tämän jälkeen mielialani romahti jatkuvasti ja sain valtavia raivareita. Suutuin miehelle suunnattomasti: kun hän kysyi ”vieläkö sinulla on nälkä”, oletin hänen pitäväni minua yhtäkkiä lihavana. Pinnani oli herkällä ja kireällä. En tajunnut ollenkaan, olinhan unohtanut koko raskauden mahdollisuuden. Kiertoni oli tarkka, joten tajusin, että kun kuukautiseni eivät ajallaan alkaneetkaan, että mistä kiikasti. Plussa lävähti myös heti testin näytölle.
Vauva muutti suunnitelmat
Muistan kuin matto vedettiin jalkojeni alta, en ole koskaan elämässäni romahtanut niin pahasti. Soitin miehelleni ja hän tajusi heti, mikä minulla oli, vaikken muuta pystynytkään kuin huutamaan puhelimeen. En ollut valmis tähän, oliko edes mieheni? Mieheni oli, vaikka aloin suojelemaan häntä kaikelta raskaushömpältä, ettei hän vain lähde luotamme ja jätä minua yksin pienen kanssa.
Yksin jäämisen pelko hiipi takaraivossa koko raskauden ja olin katkera vauvamahalle. Vauva vei minun vartaloni, minun häät ja huomion minusta. Rakastin vauvaa ja vauva-asioita, mutta en pitänyt siitä muutoksesta, jonka se teki minun elämääni ja tulevaisuuden suunnitelmiini.
Raskausaikana olin todella pahoinvoiva reilusti yli puoleen väliin asti. Painoa ja nestettä kertyi, ja varhaiset supistelut alkoivat aivan liian varhain. Jäin töistä sairaslomalle. Painoni ja ulkonäkömuutokseni olivat minulle rankimpia asioita. Julkisesti käveleminen pelotti: pelkäsin, että joku tuttu tulee vastaan. En halunnut tuomitsevia katseita, olinhan vasta 21-vuotias. Olin todella epävarma kaikesta, mitä kävin läpi, ja sisällä kuohui. Ajattelin kuumeisesti, ”mitähän muut ajattelevat”.
Häämme olivat ihanat ja oikeastaan sen jälkeen alkoi vasta konkreettinen odotusaikamme. Tein lapselle hankintoja yksin, kävin neuvolassa yksin, koin uutta elämäntilannettani käytännössä yksin. En halunnut rasittaa miestäni, pelkäsin jatkuvasti. Olin myös varma, että lapseni on sairas, olihan sen oltava halkiolapsi niin kuin minäkin olin ollut. Koin, etten ansaitse tervettä lasta.
Vauvan epäiltiin tulevan kahdeksan viikkoa ennen laskettua aikaa jo ulos. Ei tullutkaan, vaan menikin yliajalle. Kehoni oli jatkuvasta viikkoja kestäneestä supistelusta aivan loppu. Käynnistykseen menosta alkoi sadella neuvoja jokaiselta synnytyksen kokeneelta läheiseltä tai vieraalta. Aloin kuitenkin epäröimään, pitäisikö odottaa luonnollista käynnistystä. Onneksi kuitenkin menin käynnistykseen, koska se pieni määrä oksitosiinia laittoi synnytyksen käyntiin heti, ja synnytykseni oli älyttömän nopea. Otin kaikki tarjotut kipulääkkeet, koska en osannut muutakaan. Tästäkin sain jälkeenpäin neuvoja, miten olisi pitänyt toimia.
Oli vaikea rakastaa huutajaa
Lapsi syntyi ruuhka-aikaan marraskuussa ja mieheni ei päässyt edes mukaamme synnytyssalista huoneeseen, koska vierailuaika oli ohi. Hänen piti odottaa seuraavaan aamuun asti. Lapsi tuntui vieraalta, se näytti hassulta, eikä kukaan kerennyt käydä auttamassa. Kuuden tunnin välein joku kävi tuomassa lisää särkylääkettä. Lapsi huusi koko ajan, mikä järkytti minua: eikö hän ollutkaan halukas vielä syntymään? Tosiasiassa hän vain vihasi kapaloa.
Imetys sattui, en ollut varautunut kaikkeen jälkivuodon määrään, ja jatkuva sylissä pitäminen alkoi olla jo uuvuttavaa. Ajatus laukkasi kovaa, ja kuormitin itseäni jatkuvasti ajatuksillani. Olin todella epävarma ja todella yksinäinen. Halusin kotiin mahdollisimman pian, koska tiesin kotona saavani enemmän apua kun sairaalassa. Ajattelin kaikki asiat järjellä, mutta en tuntenut mitään.
Lapsi oli vatsavaivainen ja älyttömän itkuinen kuukausien ajan. Meillä ei nukuttu ollenkaan. Se kiristi meidän vanhempien välejä entisestään ja vaikeutti suhdetta lapseen. Oli vaikea rakastaa ihmistä, joka ei anna rakkautta takaisin. Pikkuhiljaa meillä ei enää käynyt niin paljoa vieraita. Ajattelin, että se liittyy vauvan itkuun.
Meillä on aina ollut ihan valtavan hyvät tukiverkostot, mutta se ei lisännyt voimavarojani juuri ollenkaan. Olin koko ajan alakuloinen ja valtavan väsynyt. Laiminlöin omat tarpeeni, kotimme siisteyden, syyllistin itseäni jatkuvasti kaikesta. Tarkkailin muiden lauseita, jotta pystyin ottamaan lisää syyllisen roolia. Lihoin, olin todella epävarma äitiydestäni ja hain netistä valtavan määrän äitiryhmiä, joista sain kyllä paljon hyvää tietoa arkeen. Mutta ne pistivät suorittamaan omaa äitiyttäni vielä enemmän. En ollut oma itseni, sovelsin muiden tapoja ja halusin olla täydellinen äiti.
Hiuksiani alkoi tippua tupoittain. Neuvolalääkäri yllättyi määrästä, mutta piti sitä vain hormonaalisena. Tulin toisen kerran raskaaksi melkein heti perään uudestaan, esikoiseni oli silloin vasta 9 kuukautta. Hiukset lähtivät kasvamaan takaisin, enkä ollut asiasta enää huolissani. Olin iloinen toisesta odotuksesta, koska tiesin, mitä kaikkea tein väärin ensimmäisellä kerralla. Olin vauvamahasta ylpeä, mutta esikoisen yöt ja herkkä luonne saivat minut ylikuormittuneeksi. Mieheni ei osannut olla tukena tässäkään odotusajassa, mutta enhän minä osannut häneltä pyytää mitään, koska en tiennyt mitä tarvitsin. Olin tutustunut kiintymysvanhemmuusteoriaan, joka selitti paljon tunteita, joita tunsin äitiyttä ja lasta kohtaan. Aloin suorittamaan tätäkin ajatusta liikaa. Poistuin loppujen lopuksi kaikista Facebook-ryhmistä, koska huomasin äitikuvani olevan hyvin vääristynyt. Muille on helppo kiillottaa netissä omaa äitiyden sädekehää ja haukkua tuntemattomia, jotka toimivat toisin kuin sinä toimit.
En osannut rentoutua hetkeäkään
Arkemme alle 2-vuotiaan ja pienen vauvan kanssa oli haastavaa. Esikoinen oli mustasukkainen, vauvalla oli omat ongelmansa. En koskaan luopunut mistään aiemmin totutusta kotityöstä, vaan lisäsin vain omaa työtaakkaani. Mies teki pitkää vuoroa töissä. Olin ihan pihalla siitä, mitä elämälläni teen. Olin aivan vieraalla maaperällä, ja ihmettelin vain, eikö tämän muka pitäisi olla hieman helpompaa. Tein arkea valtavalla sykkeellä, ja huomasin iltaisin, että kroppa kävi aivan ylikierroksilla paniikin omaisesti. Se ei päässyt lepäämään hetkeksikään.
Hiukseni alkoivat lähteä taas kovempaa tahtia kuin aiemmin ja pääni oli kaljuilla länteillä. Ajauduin lääkärille, joka antoi diagnoosiksi autoimmuunisairaus alopecian. Se yleensä puhkeaa stressistä ja ylikuormittumisesta. Kirosin elämäni kokonaan, syytin lapsiani, miestäni, perhettäni. Miksei kukaan nähnyt, kun huudan apua. Mutta en osannut muotoilla avun tarvetta: en osannut sanoa edes ”auttakaa”. Kehonikin oli jo alkanut huutaa apua, sekään ei pystynyt kannattelemaan sitä kaikkea, mitä koin läpi.
Huutoitkin lattialla moneen otteeseen puoliksi kaljuna, kahden pienen lapsen äitinä, edelleen äitiyttä suorittaen. En osannut rentoutua hetkeksikään, kuormitin itseni jatkuvalla ajattelulla ja pohtimisella. Löysin parisuhteesta pelkkiä huonoja puolia ja vanhemmuudessa oli pelkkiä korjattavia asioita. En osannut nähdä missään hyviä puolia – eihän niitä muka ollutkaan, koska olin hukannut itseni. Se joka joskus nauroi ja oli pelkkää hymyä, koki jatkuvan ahdistuksen ja syvää surua.
Halusin vain pois. Toivoin jotakin, joka tulisi vain hakemaan minut pois arjestani. En enää halunnut elää, se ajatus tuntui pelottavalta. Ajatus lasten jäämisestä ilman äitiä tuntui vielä pelottavammalta. Minulta vietiin vielä elämänhaluni lisäksi kauneuteni. Joka kerta kun vain itkin useita tunteja maassa pienessä kerässä, nousin ylös vahvempana kuin koskaan.
Lapsille selitettiin, että äidillä on taas paha mieli, ja äiti on todella väsynyt. Se oli nöyryyttävää, enhän minä voi olla lasteni edessä näin rikki. Lasteni suojelu, ja heidän etusijalle laittamisensa auttoi minut ponnistamaan kuitenkin ylös joka kerta. En koskaan jäänyt tuleen makaamaan, vaikka olisi tehnyt mieli ajaa seuraavaa vastaantulevaa rekkaa päin.
Apua kokonaisvaltaisesta hoidosta
Hain apua kokonaisvaltaiselta lääkäriklinikalta, missä yleiskuntoni katsottiin huolella läpi. Huomattiin paljon vitamiinivajeita, ruokavalioni ei ollut minulle sopiva ja elämänhaluni oli poissa. Lähdimme ravintovalmentajan sekä lääkärin kanssa tekemään elämääni pieniä muutoksia kerrallaan, ja huomasin yleiskuntoni nousevan heti.
Pyysin apua perhetyöltä, mikä oli itselleni alkuun iso kynnys. Koin, etten ollut niin huonossa jamassa, että minun pitäisi pyytää apua. Ulkoisestihan kaikki oli meillä hyvin. Tutkimukset etenivät eikä minusta enää löytynyt mitään isompaa korjattavaa vikaa, ja lopuksi keskityttiin mieleen. Sain valtavan määrän määräyksiä oman ajatusmaailman muuttamiseksi.
Jouduin hakemaan sen positiivisen kipinän syvältä itsestäni väkisin, jouduin ottamaan omaa aikaa itselleni ja käymään läpi kaiken, mitä olen elämässä kokenut – ja tämä kaikki tuntui alkuun niin luonnottomalta. Enhän minä voinut jättää lapsia kenenkään muun hoitoon, heidänhän olisi kaikista parasta olla minun lähelläni. Tämä ei pitänyt kuitenkaan tässä kohtaa paikkansa. Myös neuvolassa alakuloisuuteni huomattiin, ja terveydenhoitajamme ohjasikin minut psykiatriselle sairaanhoitajalle. Uskon päässeeni parantumisessa nopeasti eteenpäin, koska se oli niin kokonaisvaltaista.
Paranemisprosessini alkuvaiheessa aloin miettimään, mikä olisi ikioma elämän unelmani riippumatta muiden ajatuksista. Unelmani alkoivat muuttua samanlaisiksi kuin ne olivat lapsena. Uskalsin laittaa lapset päiväkotiin ja ottaa omaa aikaa. Koin tästä alkuun valtavaa huonoa omatuntoa, koska eihän minulla ollut tähän mitään suurempaa syytä kuin halu olla yksin kotona. Aloin viemään joka päivä lapsia hoitoon, ja keskityin oman itseni parantamiseen. Tiesin hoitopaikan olevan lapsille todella hyvä mahdollisuus, ja minä tarvitsin nyt omaa aikaa. Oli iso kynnys päästää negatiivisesta oravanpyörästä irti. Aloitin oman harrastuksen, ja aloin pitkästä aikaa laulamaan ja ottamaan tanssiaskelia. Elämä alkoi olla ihan mukavaa!
Heikkoudesta vahvuuteen
Nyt olen vahvempi kuin koskaan aiemmin. Me olemme myös pariskuntana vahvempia kuin olisimme ilman tätä kaikkea läpi käytyä. Opettelen vastaamaan kysymyksiin ”kuka minä olen” ja ”mitä minä haluan elämältä”, opettelen olemaan myös itsekäs, ja pyytämään apua, kun sitä tarvitsen. Olen opetellut elämään elämääni kokonaan uudestaan. Joudun tunnistamaan omat voimavarani äitinä, puolisona sekä ystävänä. Kaikista haastavinta on ollut ymmärtää, ettei kaikkeen haluamaani riitä aikaa ja resursseja niin paljon, kuin haluaisin. Pohdin, mitkä asiat saavat minut ylikuormittuneeksi ja mietin, mikä on tärkeintä.
Tähän asti olen aina huolehtinut kaikista muista, ymmärtämättä edes kuinka laidalla olen itse ollut. Nyt kun on ollut oman itseni aika, etsin kovasti sitä pientä siementä ja kipinää syvältä sisältäni, joka on joskus sammunut. Minun ei tarvitse esittää kovaa ja vahvaa, vaan voin olla rikki ja avun tarpeessa. Olen laiminlyönyt oman terveyteni täysin. On oltava jokin syy, miksi juuri minä sairastuin. Tiedän saavani siitä tulevaisuudessa voimaa ja hyötyä. Haluan auttaa muita, kunhan opin kääntämään sairauden positiiviseksi energiaksi.
Masennukseni tajusin vasta sitten, kun aloin tervehtyä. Katselen vanhoja valokuvia: vaikka kuinka niissä hymyilen, muistan sen pahan olon tunteen, mikä silloin oli. Se ahdistus, pelko oli jatkuvaa. Sitä en koskaan ymmärtänyt, kuinka sairas olin ollut.
Näen tulevaisuuteni valoisana. Tiedän olevani lapsilleni maailman paras äiti, juuri tällaisena. En tarvitse muiden hyväksyntää, enkä todellakaan jatkuvaa pelkoa. Haluan elää elämääni ilolla ja onnella, koska olen sen ansainnut.
Aloin nähdä elämäni eri valossa, kun aloin kiinnittää hyviin asioihin huomiota. Haluan auttaa muita ja tiedän tekeväni sitä myöhemmin työni puolesta. Rakastan lapsiani yli kaiken. Rakastan myös itseäni eri tavalla kuin ennen. Seuraavaksi aion tähdätä opiskeluihin. Odotan tulevaisuuden tuomia haasteita kovasti.
En voisi olla kiitollisempi tästä kaikesta kokemastani. Mies on pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodet. Ei ole jokaisesta miehestä siihen, enkä olisi joka hetki miestä rinnalleni ansainnutkaan. Meillä on kaikki niin hyvin.
Hiuksenikin ovat alkaneet kasvaa takaisin. Tiedän voivani todella hyvin.
-Anniina