Eräänä aurinkoisena päivänä sitten romahdin
Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen ensimmäisen kerran kesällä 2009, esikoispoikani ollessa noin puolivuotias. Minulla ei ollut tätä ennen ollut minkäänlaista masennustaustaa.
Synnytys oli nopea ja kamala. Ensimmäiset kuukaudet olivat yhtä imetystä. Stressasin kaikesta. Vähäiset vapaa-ajat luin vauvan kehityksestä. Olin aivan poikki, mutta kävin ylikierroksilla. En osannut enää nukkua silloin kun olisin saanut.
Kesän alkaessa kaiken piti alkaa helpottaa. Käytiin mökkeilemässä ja tehtiin retkiä. Kaikki tuntuikin hetken aikaa olevan mallillaan. En ymmärtänyt olevani aivan katkeamispisteessä.
Hysteeristä itkua
Eräänä aurinkoisena päivänä ollessani vaihtamassa pojalleni vaippoja sitten katkesin. Soitin paniikissa miehelleni ja vanhemmilleni. Makasin vaan sängyllä ja itkin hysteerisenä. En ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.
Sairaalassa kerrottiin, että tämä on aivan yleistä ja etten ole ainoa. Pääsin avo-osastolle lepäilemään ja aloitin masennus- ja nukahtamislääkityksen. Poikani jäi mieheni ja vanhempieni hoitoon.
Lepäilin osastolla viikon, kunnes tunsin oloni tarpeeksi hyväksi palatakseni kotiin. Siellä ei kuitenkaan enää tuntunut hyvältä. Asuimme Helsingin keskustassa. Äänet, jotka eivät ennen häirinneet minua lainkaan, olivat nyt liikaa. Muutimme vanhempieni nurkkiin siksi aikaa, että saimme vanhan asuntomme myytyä ja ostettua uuden.
Tarvitsin paljon lepoa ja yksin olemista. Rasituin aluksi herkästi ja sain itkukohtauksia. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin voida paremmin. Ennen joulua pääsimme muuttamaan uuteen kotiin. Söin lääkkeitä vielä noin vuoden ja kävin sairaalapsykologilla.
Uusi synnytysmasennus
Jos olisin saanut toisen poikani suhteellisen pian ensimmäisen jälkeen, olisin ehkä säästynyt uudelta synnytysmasennukselta. Heidän syntymänsä väliin kuitenkin mahtui lähes kahdeksan vuotta. Noihin vuosiin mahtui ero esikoisen isästä, opiskelua, töitä, valmistuminen, uusi suhde, muutto uudelle paikkakunnalle ja uusperhe.
Uudelle paikkakunnalle sopeutuminen otti aikansa. Stressasin ensin työttömyyttä ja sitten liiallista työtä. Tuskailin myös työn ja perhe-elämän yhteen sovittamisessa. Sitten huomasin olevani raskaana. Uusi tulokas oli erittäin tervetullut.
Vauva päätti syntyä kuukauden etuajassa. Synnytys sujui tällä kertaa paremmin kuin esikoisen kanssa. Kotonakin kaikki meni kohtuullisen hyvin vaikka vauvamme oli hieman koliikkinen. Murehdin taas kaikkea ja lisäksi pelkäsin, että romahdan taas jossain pisteessä.
On yllättävän vaikeaa huomata, milloin on niin väsynyt, että pitäisi antaa jonkun muun hoitaa vauvaa ja nukkua. Jossain vaiheessa väsymys oli taas karannut käsistä. Mieheni ja anoppini kyllä yrittivät auttaa mutta en osannut antaa heidän hoitaa ja olla puuttumatta asioihin.
Maailma romahti toisen kerran
Sitten tulikin jälleen romahdus. En kyennyt tekemään mitään muuta kuin itkemään hysteerisesti. Mies soitti vanhemmilleni ja he tulivat heti seuraavana aamuna.
Muutaman päivän odotuksen jälkeen pääsin lopulta psykiatriselle osastolle. Siellä sain jälleen tarvitsemaani lepoa, lääkitys aloitettiin ja sain toimivat unilääkkeet. Kotiutus tapahtui vajaan viikon päästä. En ollut vielä valmis kotiin, joten sain yöpyä väliaikaisesti anoppini luona.
Tilanne ei lähtenyt paranemaan niin pian kuin toivottiin ja pyysin mieheni mukaan neuvolapsykologille. Olimme kaikki sitä mieltä, että olisi syytä pyrkiä taas osastolle. Avo-osastolle ei mahtunut, joten jouduin suljetulle osastolle, vieläpä eristyshuoneeseen, koska muita paikkoja ei ollut vapaana. Onneksi pääsin pian lääkärin juttusille. Hän nosti lääkitysannostani ja sain lähteä.
Tänä aikana mieheni ilmoitti haluavansa avioeron. Alun shokista toivuttuani aloin etsimään uutta kotia. Lääkitys tuntui vihdoin auttavan, koska tartuin ahkerasti toimeen. Uusi asunto löytyi onneksi pian.
Uusi arki alkoi sujua
Alkuun uusiin kuvioihin totuttelu tuntui raskaalta ja oma vointikaan ei ollut vielä huipussaan. Päivä päivältä alkoi onneksi helpottaa. Uusi koti tuntui heti omalta ja esikoisenikin kotiutui pian. Kuopukseni asuu meillä vuoroviikoin ja hänen isäänsä ovat asialliset ja hyvät. Romahduksia ei ole tullut enää tuota viimeistä avo-osastolla käyntiä edeltäneen jälkeen.
Äimän löysin jo vuonna 2009 esikoiseni syntymän jälkeen. Kävin vertaistukitapaamisissa ja siellä meistä muodostui ihana neljän äidin porukka. Tässä toisessa synnytysmasennuksessa menin jo aika alkuvaiheessa Äimän vertaistukiryhmään ja kävin tapaamisissa muutaman kerran.
Loppukesästä voin jo niin hyvin, että kaipasin elämälle muutakin sisältöä kuin lasten- ja kodinhoitoa. Huomasin, että paikkakunnalleni etsittiin vertaistukiäitejä Äimän ryhmää vetämään, joten otin heti yhteyttä kyselläkseni asiasta. Nyt olen mukana Äimän toiminnassa. Yhdistys on ollut minulle todella suuri tuki ja toivon voivani auttaa samalla tavalla muita.
Ehkä kohdalleni tarvittiin kaksi synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastumista, että opin jotain. Nyt käyn psykoterapiassa, huolehdin itsestäni, enkä ruoski itseäni liikaa. Osaan nauttia hetkestä ja lasteni seurasta.
Kuva: Tiuku Pennola