Erään äidin selviytymistarina
Se maaliskuinen aamupäivä vuonna 2021 on jäänyt mieleeni. Keitän kahvia ja otan äitini leipomaa vastaleivottua pullaa. Päätän sommitella Instagramiin kuvan. Kaikki on näennäisesti hyvin, mutta sisälläni tuntuu tyhjälle. Kuukauden ikäinen tyttäremme nukkuu kantorepussa ja kahden vuoden ikäinen poikamme katsoo Ryhmä Hauta. Mies tekee etätöitä viereisessä huoneessa. Eletään toista koronakevättä. Kastajaisissa otetuissa kuvissa harvalukuisilla juhlavierailla on mustat maskit. Takana on ahdistuksen täyttämä raskausaika ja erittäin kivulias synnytys.
Pieni tyttöni nukkuu vain minussa kiinni päivät kantorepussa ja kärsii refluksioireista. Tunnen syyllisyyttä, etten ehdi pojan kanssa leikkiä juurikaan niin kuin aiemmin. Koen myös etten osaa tyttöä hoitaa. Tyttö saa maidonsakeuttamisjauhetta, jota on annosteltava öisinkin. Minä saan rintatulehduksen. Sekoitan jauhetta maitoon öisin, enkä enää itse nuku ja päivisin kannan tyttöä rintarepussa puolikuntoisena. Olen uupunut, mutta en ymmärrä levätä enkä hellittää. Mieheni auttaa kaikessa missä voi, mutta minä en osaa ottaa apua vastaan enkä liioin pyytää apua tarpeeksi. Kehoni menee ylikierroksille vaikken tätä itse vielä ymmärrä. Kolmannen unettoman yön jälkeen tuntuu, että sekoan. Itken jatkuvasti enkä näe tulevaisuudessa mitään hyvää. Ystäväni vie minut päivystykseen ja saan rauhoittavia. Niiden avulla uni taas saapuu, mutta mieliala pysyy matalana. Putoan mustaan kuoppaan.
Päätämme, että esikoinen jatkaa päiväkodissa useampana päivänä viikossa. Päivisin istun lamaantuneena sohvalla. Tyttö, jota rakastan yli kaiken, nukkuu sylissäni tyytyväisenä pieni maha maitoa pullollaan. Mies juttelee vieressä niitä näitä. Minä itken. Tavaan Äimän sivuilta synnytysmasennuksen oireita ja liian moni kohta täsmää. Jälkitarkastukseen tuntuu olevan liian kauan aikaa. Soitan psykiatriseen päivystykseen. Kiireisen oloinen hoitaja kuulee olevani jo toista kertaa äiti. ”Sähän tiedät nämä jutut, voimia sulle”.
Jälkitarkastuksessa minua hoitanut neuvolan täti hätkähtää tavatessamme. Imetys on karistanut minusta kilot ja olen varmasti riutuneen näköinen. ”Mikä siinä nukkumisessa pelottaa?” Kerron, että unettomuus on jättänyt minuun pahat traumat enkä uskalla nukkua ilman rauhoittavia. ”Voisiko miehesi mennä tytön kanssa pihalle, että saisit levätä?” Tuntuu, ettei hän ymmärrä tuntojani. Vasta EPDS-lomake ja saamani korkeat pisteet havahduttavat hänet. Tuttu terveyskeskuslääkäri näkee heti, että en ole kunnossa ja saan kiireellisenä lähetteen psykiatriseen.
Seuraavana päivänä ystävällinen psykiatrinen hoitaja soittaa ja kyselee kuulumisia. Saan ajan samalle päivälle psykiatrille, joka määrää mielialalääkityksen. Reseptit kourassa ja tyttö kantokopassa menen apteekkiin. Lääkkeiden syöminen pelottaa ja ahdistaa, ja mietin paranenko tästä koskaan. Kirjoitan sähköpostin Äimään ja pian saan tukiäidin, jonka kanssa kirjoitan useita pitkiä sähköpostiviestejä. Ymmärrän, että lääkkeille on aikansa ja paikkansa ja saan toivoa siitä, että vielä jonain päivänä saan itseni takaisin. Kaikista parasta on se, etten ole tunteideni kanssa yksin. Eräänä aamuna herään ja huomaan mielen tasoittuneen.
Rauhoitun, mutta kestää viikkoja, että jännitys kehossa laantuu. Opettelen tekemään hengitysharjoituksia ja keho alkaa rauhoittua. Pystyn jättämään rauhoittavat pois ja unikin alkaa hiljalleen normalisoitua. Pelko unettomuudesta jäytää mieltä kuitenkin. Psykiatrisen sairaanhoitajan piti ottaa yhteyttä seurantaa varten, mutta sitä ei kuulu. Soittaessani sairaanhoitaja pahoittelee, että jostain syystä seurantaa ei ole järjestetty. Ymmärrän, että jos en itse olisi ollut asialla hoitosuhteeni olisi saattanut katketa ennen aikojaan. Lopulta hoitosuhteeni siirtyy työterveyteen ja aloitan lyhytterapian.
Päivä päivältä valo lisääntyy, niin ulkona ja sisälläni. Tyttö kasvaa ja refluksioireet katoavat. Vauvan unet alkavat maistua vaunuissa. Lyhytterapian avulla pääsen unettomuuden traumasta ja saan käsitellä elämäni kipukohtia. Opin omasta itsestäni valtavasti. Ymmärrän olevani niiden onnekkaiden joukossa, jotka saivat apua nopeasti. Ilman Äimän tukiäitiä, tuttua lähiterveysaseman lääkäriä tai työterveyden lyhytterapiaa, tarinani olisi voinut olla kuitenkin toinen. Kaiken tapahtuneen jälkeen voimaannun ja lähden kouluttautumaan äimän chat-tukiäidiksi. Alkuvuodesta 2022 lopetan mielialalääkityksen omasta tahdostani psykiatrin ohjeiden mukaan.
Elokuussa 2022 istun Äimä ry:n vapaaehtoisten tapaamisessa. Viereen istahtaa nainen, jota en ole koskaan tavannut, mutta kuullessani hänen nimensä tunteiden vyöryä ei voi estää ja purskahdan itkuun. Siinä on minun tukiäitini, joka valoi uskoa paremmasta niinä hetkinä, kun minut valtasi pimeys. Saan halata ja kiittää. Tänä päivänä katson omaa sairastumista lahjana, mutta silti suurena toiveenani on tehdä vapaaehtoistyötä sen eteen, että mahdollisimman moni saisi apua ajoissa synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
Tyttö leikkii pihalla isoveljensä kanssa. Hymy on korvissa, siniset silmät tuikkii. Mietin miten noin pieni ihminen voi tuoda tullessaan niin suuren viisauden. Kaikessa pienuudessaan hän syntyi minusta tänne ja samalla minäkin sain luoda nahkani uudestaan. Tyttäreni syntymä vei minut matkalle omaan itseeni ja tuo matka jatkuu edelleen.
———————
Kuva: Pexels