Ei niin pientä asiaa
Jokaisen synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuneen vanhemman tarina on yksilöllinen. Toisinaan äidit kuvaavat kokemuksissaan samankaltaisia tilanteita joko ennen synnytystä, synnytyksessä tai heti synnytyksen jälkeen. Ennen synnytystä kuvatuista ajatuksista mainintoja ovat saaneet muun muassa kyvyttömyys iloita raskaudesta ja tunne siitä, ettei sisällä kasvava sikiö tunnu läheiseltä tai todelliselta, ajatukset siitä, oliko raskautumisen toivominen ja raskautuminen sittenkään kovin järkevää, haluanko tätä lasta todella ja entä jos en rakasta lastani? Lisäksi vaikeudet puhua syntymättömästä lapsesta, haluttomuus hankkia tarvikkeita tai vaatteita etukäteen, ultraäänikuvien hautaaminen laatikkoon tai ärtyminen läheisten onnentoivotuksista ovat asioita, joista olen vertaistukiäitinä keskustellut.
Synnytystrauma on myös aihe, josta puhuttavaa vertaistuessa riittää. On ikävää, että niin moni synnyttäjä joutuu syystä tai toisesta kokemaan yksinjäämistä, ohitetuksi tulemista sekä vastaamattomuutta synnytystoiveisiin synnytyksen hetkellä. Joihinkin synnyttäjiin tämä jättää sisäisen arven, vaikka henkeä uhkaavaa vaaraa ei olisi synnytyksessä ilmennyt. Terveydenhuoltomme on maailman huippuluokkaa ja suomalainen neuvola- sekä synnytyssairaalatoiminta on saanut kehuja maailmalla. Sairaalassa pääosassa on poikkeuksetta syntyvä vauva, mutta myös äidistä pitäisi ehtiä huolehtia. Synnytystrauma on eräs synnytyksen jälkeiseen masennukseen altistava tekijä. Keskusteluissa kuvataan kuinka synnytyksestä uupunut äiti ikään kuin jätetään huolehtimaan vauvastaan oman onnensa nojaan, vaikka hetki aikaisemmin on ollut anturia, monitoria, kivunlievitystä, lääkäriä ja hoitajaa ympärillä. Kontrasti synnytyssalin hoivan ja lapsivuodeosaston välillä on voimakas ja synnytyksen jälkeisessä hormoniromahduksessa kaikki muutos tuntuu korostuvan. Äidit kuvaavat avuttomuuden tunnetta, riittämättömyyttä, pelkoa sekä väsymystä. Mikäli synnytys ei ole ollut niin sanotusti normaali, vaan siihen on sisältynyt komplikaatioita tai muuta pelottavaa, on traumaa vaikea yksin hoitaa. Käsittelemättömät pelot, traumat ja epäreiluuden tunne jäytävät. Miksi synnytys ei ollutkaan paras kokemukseni elämässä, olenko ainoa, joka ajattelee näin? Miksi minun synnytykseni meni kuten meni?
Synnytyksen jälkeen saattaa esille nousta itsesyytöksiä siitä miksi tämä vauva-aika ei ole niin ihanaa ja rakkaudentäyteistä kuin luulin? Miksi vauva tuntuu vieraalle, eikö minun kuuluisi rakastaa häntä heti ja varauksetta? Olenko viallinen tai tunteeton kun en vaan tunne mitään? Synnytyksen jälkeinen masennus saattaa latistaa vielä vuosien päästä. Tämä ilmenee esimerkiksi harmistuksena siitä, että vauvavuosi ja taaperoaika ei ollut niin täydellistä kuin miksi kukin sen oli ajatellut. Asenne itseä kohtaan on pettynyt. Väsymystä, hermojen kiristymistä, pinnan palamista, puolisolle tai lapsille huutamista ja tavaroiden paiskomista sekä lapseen tai läheiseen kohdistuvia aggressiivisia ajatuksia ja tekoja hävetään. Omaa väsymystä aletaan vähätellä ja puheissa vilahtelee omaan itseen kohdistuva paine siitä, oliko väsymys, uupuminen ja masennus sittenkään oikeutettua. Syyllistävät ajatukset siitä, jääkö lapselle traumoja äidin masennuksesta aiheuttaa lisää stressiä ja huolta.
Vertaistuen merkitys on kiistaton. Usein ensisijaisena vertaistukena toimii läheinen ystävä, oma äiti, sukulainen tai muu lähipiiriin kuuluva. Myös netti ja sen monet keskustelupalstat täyttyvät äitien vertaiskokemuksista: jokaisella äidillä on omakohtainen kokemus jaettavanaan ja osa kokee jakamisen helpottavan asian käsittelyä. Osa haluaa vertaistukea lukemalla tai kuuntelemalla toisten tarinoita kertomatta omastaan. Toiset löytävät muunlaisen vertaistuen, kuten vaikkapa Äimän. Äimässäkin on mahdollisuus erilaisiin tukimuotoihin: on vuorovaikutuksellista ja passiivista tukea.
Toivon todella, että ihan jokainen äiti ja vanhempi ottaa hyvin matalalla kynnyksellä yhteyttä esim. Äimään saadakseen apua ja tukea. Kuten alussa mainitsin, on jokaisen äidin tarina yksilöllinen. Niin on myös toipuminen.
Toisinaan riittää, kun saa puhaltaa turhautumista, pettymystä ja väsymystä ulos kertaluontoisesti, toiset tarvitsevat ammattiapua ja pitkää terapiaa.
Niin pientä asiaa ei ole, etteikö tukiäiti kuuntele. Et ole yksin.
-Maija-
Äimän vertaistukipuhelin päivystää myös kesällä. Tarkemmat tiedot löytyvät täältä.