Äitiys – parasta ja rikki repivintä, mitä minulle on tapahtunut
Olen vammainen, etenevää lihassairautta sairastava kahden lapsen äiti. Lapset ovat Äimän näkökulmasta isoja: toinen jo koulussa 4.luokalla, kun taas toinen täyttää pian 4 vuotta. Kaikenlaisia muistoja on näihin äitiysvuosiini mahtunut, ja tuntuu tärkeältä saada niistä jotain ulos itsestäni paperille.
Kun meillä oli vasta yksi vauva, ajattelin että vaikeinta vanhemmuudessa on arvioida, paljonko vaatteita tarvitsee pukea ulkona vaunuissa nukkuvalle vauvalle. Ne olivat vanhemmuuteni alkumetrien tunnelmia, onneksi en silloin vielä osannut aavistaa, mitä kaikkea eteeni kannettaisiin. Yhä koen hankalaksi ennustaa, mitä ulkovaatteita 3-vuotiaalle tänään puettaisiin päiväkotiin.
Sairastuin lapsivuodepsykoosiin loppukesästä 2015 ja olin hoidossa psykiatrisella, suljetulla osastolla kaksi viikkoa. Olin sekaisin kuin seinäkello. Toipuminen tuntui loputtomalta erämaataivallukselta, sillä kotiuduttuani sairaalahoidosta, lyhyen euforisen jakson jälkeen, sairastuin vaikeaan masennusjaksoon, joka kesti lopulta parisen vuotta. Masennus on tyypillinen psykoosin jälkioire, näin minulle sairaalasta kotiutuessani kerrottiin. Tuntui kuin tummanpuhuva, raskas painopeitto olisi aseteltu elämääni varjostamaan. Aamulla ei huvittanut vähääkään herätä. Muistan odottaneeni koko päivän iltaa päästäkseni pois elämästäni nukkumaan.
On ollut kipeä kokemus huomata, että samalla, kun lapsi kasvaa vierellä, kasvan minäkin. Kukaan ei ole kysynyt, haluanko kohdata kaikkea sitä mössöä, mitä vanhemmuus on saanut omasta menneisyydestä kumpuamaan. Kaikki se on kuitenkin ollut pakko käsitellä ja suostua hyväksymään osaksi elämäntarinaani. Onhan se eheyttänyt valtavasti, mutta vuosia on mennyt sokkona hämärän peitossa ennen kuin kokemus eheytymisestä on voinut tavoittaa minut.
Psykoosistani tuli juuri kuluneeksi 10 vuotta. On jännää tarkastella sitä nyt etäisyyksien päästä, kun ei ole enää siinä jatkuvan pahan olon kuplassa, johon silloinen vointini minut ajoi. Pääsin siis sieltä kuplasta lopulta pois, se on mahdollista, sinullekin, ihan kaikille! Matkalla terveempään äitiyteen on ollut monenlaisia tärkeitä oppeja. Yritän koota tähän olennaisimpia: itsetuntemuksen ja omien rajojen vahvistuminen, itsemyötätuntoisen elämänasenteen opettelu, omien tunteiden kohtaaminen ja hyväksyminen sekä ennen kaikkea sen ymmärtäminen, mikä mieletön voima piilee vertaistuessa.
Viimeksi mainittu näyttelee suurta roolia toipumiseni tiellä. Lastenhoitoapu, parisuhteen tuki, lääkitys, psykoterapia jne. – mikään näistä ei korvaa sitä kokemusta, kun kohtaa ihmisen, joka on uinut samoissa sameissa vesissä kuin sinä. Yhdessä voidaan räpiköiden jakaa arkea, sen raskautta ja niitä pieniä ilon pilkahduksiakin.
Nimimerkki Äitiä vähän väsyttää