Ahdistuksen ja ilon välissä – tarina synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja elämästä sen kanssa

13.3.2025 — Vapaaehtoistoiminta

Äimän vapaaehtoisen haastattelu

Tällä kertaa juttelemme Äimässä vapaaehtoisena toimivan Mian kanssa. Hän on kolmen lapsen äiti, joka on kokenut synnytyksen jälkeisen masennuksen kahdesti. Keskustelemme hänen kokemuksistaan masennuksesta ja toipumisesta. Hän kertoo myös vapaaehtoistyöstään Äimässä.

Ensimmäinen masennus: äitiyden paineet ja tunteiden kieltäminen

Mian ensimmäisen raskauden aikana ja vauvavuotena kaikki sujui hyvin. Hän nautti vauva-ajasta ja äitiydestä. Kun lapsi täytti vuoden, tilanne alkoi muuttua. Työelämään palaaminen oli haastavaa, koska työpaikkoja oli tarjolla vähänlaisesti ja hän tunsi jäävänsä loukkuun kotiin vauvan kanssa. Ahdistus ja epämääräinen paha olo alkoivat nostaa päätään.

”Siinä oli varmasti monia tekijöitä, mitkä johtivat masennukseen. Työpaikkoja oli tarjolla huonosti, olimme muuttaneet uuteen kaupunkiin, jossa ei vielä ollut ystäväpiiriä, aloin käsitellä mielessäni omia lapsuuden kokemuksiani ja äitiydessä onnistumisen rimani oli korkealla”, Mia kertoo.

”Äitiyden rima oli itselleni – kuten on monille muillekin – erittäin korkealla. Halusin korjata omien vanhempieni tekemiä virheitä ja tehdä asiat paremmin omien lasteni kanssa.”

Mia kuvailee, kuinka vaikeaa oli hyväksyä omia tunteitaan, kuten esimerkiksi ärsyyntymistä. ”Olin kasvatettu sillä ajatuksella, että tunteita ei saa näyttää. Siksi yritin kieltää ne, mikä pahensi tilannetta.”

Toinen masennus: ahdistuksen vyöry

Toisen lapsen syntyessä Mialla oli elämässään useita masennukselta suojaavia tekijöitä. Hänellä oli vakityö, johon palata äitiysvapaalta, työn lisäksi hänellä oli opiskeluja, jotka mahdollistivat ajoittaisen vauva-arjesta irti pääsemisemisen ja omien asioiden tekemisen, uudelta asuinalueelta oli myös löytynyt ympärille ystäviä ja tuttavia.

Kolmannen lapsen syntyessä Mian elämäntilanne oli taas hieman erilainen kuin edellisen lapsen syntyessä. Nyt perheessä olikin jo kolme lasta, joista kaksi oli pieniä. Kun vauva oli kolmekuukautinen, ahdistus ja masennus saapuivat jälleen – ja valtavalla voimalla.

”Se tuli kovalla rytinällä, ahdistus oli valtavaa”, hän sanoo.

Masennus ja ahdistus kasvoivat taas loukkuun jäämisen tunteesta. Mielessä pyöri ajatus, että tätä on jaksettava ”ainakin 18 vuotta, mutta kun en jaksa päivääkään”.

Ahdistus ja masennus olivat niin vakavia, että Mia päätyi hoitoon psykiatriselle osastolle. Hän oli osastolla pitkään, eli reilun kuukauden verran. Siellä kokeiltiin mm. erilaisia lääkityksiä. Mikään ei kuitenkaan tuntunut tehoavan ja pettymyksen tunne oli kova. Hän kertoo ajatelleensa silloin, ”ettei tällaisesta voi enää nousta”. Hän ajatteli asioiden päättyvän joko niin, että hän tappaa itsensä tai niin, että hän tulee olemaan pysyvästi kyvytön tuntemaan enää iloa.

Osastolla ollessaan hän alkoi etsimään tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, ja löysi samalla tietoa Äimästä. Äimän kautta hän tapasi myöhemmin muutamia lähiseudullaan asuvia äitejä ja he alkoivat kokoontua pienenä ryhmänä.

Vapaaehtoistyö ja oman jaksamisen kuuntelu

Myöhemmin Mia ryhtyi vapaaehtoiseksi Äimässä, kun vertaistukiryhmän edellinen ohjaaja lopetti pestinsä ja hänen ohjaajaparina toiminut henkilö kaipasi ryhmälle toista vetäjää. Tässä tilanteessa Mia alkoi miettiä voisiko itse toimia ryhmän vetäjän roolissa. Sitoutumineen siihen kuitenkin mietitytti.

Hän kertoo jutelleensa vapaaehtoistyöstä vastaavan Äimän työntekijän kanssa ja olleen helpottavaa kuulla, että vapaaehtoistyötä saa ja on lupa tehdä omien voimavarojen mukaan. Eli aina voi kokeilla jotain tehtävää, mutta sen voi myös lopettaa. Oman jaksamisen kuunteleminen ja tasapainon säilyttäminen tekemisessä on tärkeää erityisesti koska masennustaustaisena voi olla uupumisherkkyyttä.

Mia korostaakin, että vapaaehtoisena toimiessa kaikkeen ei tarvitse sitoutua ja aina voi tehdä vähemmän. Vapaaehtoisuudelle voi antaa juuri sen verran aikaa ja energiaa, kun sillä hetkellä itselle sopii.

”Ei tarvitse yrittää pelastaa koko maailmaa eikä sitä voikaan tehdä. Joka ikinen asia, jota vapaaehtoinen tekee, on plussa, ja se on jollekin ihmiselle avuksi ja tueksi.”

Tehtävistä voi myös valita juuri omaan arkeen sopivimmat ja itselle mieluisimmat asiat. Ja tehtäviä voi aina jakaa muiden kanssa sekä pitää niistä taukoa. ”Jos menee isoihin saappaisiin, niin ne voi vaihtaa pienemmäksikin”, hän toteaa.

Vertaistuki on antamista ja saamista

Mia kertoo tuen olevan molemminpuolista myös vapaaehtoistyötä tehdessä.

”En ole vain antamassa tukea, vaan saan sitä itsekin. Muiden tarinat voivat edelleen antaa uusia näkökulmia, ja ryhmän ilmapiiri on sellainen, että siellä voi olla juuri sellainen kuin on. Jos on omassa elämässä raskaampi vaihe, sitä ei tarvitse peitellä ja siihen saa muilta tukea.”

Hän kertoo vertaistukiryhmän olleen itselleen korvaamattomana tukena, koska siellä ”toinen tietää mitä mä tarkoitan”. Vertaisten kesken on turvallinen tila, jossa ei tarvitse esittää mitään tai pelätä tuomitsemista. Siellä voi jakaa sellaisia tunteita ja ajatuksia, joista moni ei puhu edes perheen tai ystävien kanssa.

Mia kokee vapaaehtoisena toimimisen tärkeäksi, koska voi tarjota toivoa toisille masentuneille äideille. Aivan erityisesti hän tahtoo tuoda toivoa heille, jotka kamppailevat pitkäkestoisen ja toivottomalta tuntuvan tilanteen kanssa, koska on itsekin elänyt sellaisessa tilanteessa.

Toipuminen ei ole suoraviivainen tie

Mia korostaa puhuessaan, että toipuminen ei tarkoita hankalien tunteiden poismenoa tai sitä ettei masennus voisi joskus uusia tai muuttua esimerkiksi uupumisherkkyydeksi.

”Oma toipuminen on ollut enemmänkin itsetuntemuksen lisääntymistä ja työkalujen oppimista. Olen oppinut hyväksymään sen, että ahdistus ja muut vaikeat tunteet ovat osa elämää. Ne eivät ole vain merkkejä sairaudesta, vaan osa tavanomaista tunneskaalaa.”

”Tietysti siinä määrin, kun niiden kanssa pärjää. Jos se alkaa olla vaikeata, silloin on hyvä hakea apua”, hän lisää.

Hän kertoo, että terapia on ollut tärkeä apu prosessissa. ”Se on auttanut ymmärtämään, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet omalla kohdallani masennukseen sairastumiseen.”

Mian toteaa, että masennuksen uusiminen voisi edelleen olla mahdollista, jos elämässä tulisi paljon ikäviä asioita kerralla. Nykyisin hänellä on kuitenkin luottamus siihen, että apua hakemalla siitä voi päästä yli ja takaisin siihen tilanteeseen, jossa pystyy nauttimaan asioista.

Vanhemmuuden suurin oppi: riität juuri sellaisena kuin olet

Palataan vielä lopuksi niihin vanhemmuuden paineisiin ja korkeaan rimaan, joista puhuttiin alussa. Mia kokee tärkeäksi nostaa ne esiin, sillä vuosien varrella hän on oivaltanut jotain oleellista: kelpaat juuri sellaisena kuin olet, vanhemmuudessa ei tarvitse saavuttaa täydellisyyttä.

”Mitä kauemmin olen ollut äiti, sitä selvemmin näen, ettei ole mahdollista selvitä vanhemmuudesta ilman virheiden tekemistä”, hän sanoo.

”Vaikka jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää päätin olla ”parempi äiti, kuin omani”, on ollut välillä raastavaakin huomata, että virheitä se minäkin teen enkä tarjoa pumpulialustaa omillekaan lapsilleni. Se sattuu, mutta toisaalta antaa armoa. Minunkaan ei tarvitse olla virheetön ja täydellinen. Ja sillä annan myös omille lapsilleni mallin siitä, että virheitä tekee jokainen ja niistä jatketaan eteenpäin.”