Jaettu tuska kevyempi kantaa
Syksy on alkamassa kuten aina tähän aikaan vuodesta. Niin paljon on mahtunut näihin vuosiin lapsiperheenä. Viimeisin vauvavuosi oli meillä vuonna 2022.
Kun mietin tuota aikaa verraten siihen, kun esikoisemme syntyi vuonna 2015, mieleeni tulee: Toisen kerran äidiksi tulo oli monin tavoin rennompaa ja armollisempaa aikaa esikoisen äidiksi tulon rinnalla.
Esikoisen syntyessä kaikki oli meille aivan uutta ja ainutkertaista. Muistan murehtineeni hillittömästi lapsen kehittymistä ja lähes hysteerisesti verranneeni sitä muihin samanikäisiin lapsiin.
Kuopuksen kohdalla tämä ei ollut tarpeen. Äidiksi tuloon liittyi tietynlainen varmuus ja rauha: jokainen lapsi on omanlaisensa pieni ihme ja kehittyy omaan tahtiinsa.
Esikoisen syntymän aikoihin jäimme perheenä vaille riittävää tukea, mikä lopulta johti kajahtamiseeni, eli sairastumiseeni lapsivuodepsykoosiin, sekä päätymiseeni suljettuun osastohoitoon. Vuosien etäisyyden päästä muistelen noita kammottavia aikoja, joista kuin ihmeen kaupalla on haparoiden jatkettu matkaa, jopa ottaen huimia edistysaskeleita.
Loppukaneettina tekee mieli todeta, että kaikesta selviää, mutta kivuilta ei voi välttyä. Onnahtelevaa matkantekoa keventää, kun on mahdollisuus jakaa jonkun saman kokeneen kanssa niitä pimeitä polkuja, joille on joutunut taivaltamaan. Olet lämpimästi tervetullut mukaan jakamaan ja saamaan voimaa vertaisilta Äimä ry:n vertaisryhmiin tai tukiäititoiminnan piiriin!
Nimim. Äitiä vähän väsyttää