”Huono kohtu.” – Kokemustarina vaikeasta raskausmasennuksesta ja siitä toipumisesta
Vuoden ensimmäisinä viikkoina en ajattele juuri mitään muuta kuin sisälläni vimmatusti kasvavaa ihmisenalkua. Odotettu esikoiseni. Rakkauslapseni.
Olen innoissani ja uskomattoman kiitollinen. Ostan pienenpienet virkatut tossut, ja laitan ne työpöydälleni. Teen tämän kaiken sinulle, mietin ärsyttävissä etäpalavereissa ja silittelen tossuja. Pahoinvointikin alkaa, mutta on siedettävää. Olo tuntuu helpolta ja luottavaiselta.
Tammikuu vaihtuu helmikuuksi, ja sitten: putoan. Yhtäkkiä kaikki valo ja värit katoavat elämästäni.
En jaksa tehdä mitään, en yhtään mitään. Makaan vain sohvalla, enkä tee mitään. Torkun, yritän syödä jotain, makaan. Perun kaikki sovitut työt. Elän elämäni pahinta krapulaa aamusta iltaan, päivä toisensa jälkeen. Joka aamu ensimmäinen ajatukseni on, että olisipa jo ilta, jotta pääsisin takaisin unen lohdulliseen tiedottomuuteen.
Maaliskuussa: valtameri
Tuntuu kuin olisin keskellä alati synkkenevää ja laajenevaa valtamerta. Vajoan vajoamistani, ja kaikki ympärilläni on vain mustaa, yksinäistä ja loputonta. Ei mitään mistä tarttua, ei suuntaa yhtään millekään. Pelkkää pimeää tyhjyyttä silmänkantamattomiin.
Pahoinvoinnin pitäisi alkaa jo mennä ohi, mutta ei se mene. Muuttaa vain muotoaan, ja fyysinen paha olo on päivä päivältä enemmän henkistä. En kestä nähdä enää yhtäkään kuvaa hehkuvasta odottajasta kukkamekossaan, joten poistan kaikki some-tilini.
”Etkö siis ole onnellinen vauvasta?”
Huhtikuussa alan haparoiden pyytää apua. Yritän pukea sanoiksi sen, miten uskomattoman huonosti voin. Huomaan, että odottavan äidin alakulossa on jotain, mitä muiden on vaikea hyväksyä. ”Etkö siis ole onnellinen vauvasta?” minulta kysytään. Joku haluaa muistuttaa, miten kaikilla muillakin on raskaana vaikeaa. Toinen suosittelee rentoutumista. Neuvolan terveydenhoitajani kertoo, että se mitä koen, johtuu hormoneista.
Pahin turtumus kuitenkin hellittää, ja alan taas ajoittain itkeä. Päiväkirjaani kirjoitan:
Syyllisyys ja pettymys on aivan valtavaa, melkein jopa vaikeaa miettiä. Tunnen olevani todella huono. Paska ystävä ja odottaja. Ja puoliso tietysti. Huono kohtu.
Pahin pelkoni on, että tämä jatkuu ikuisesti. Koen tulleeni elämäni käännekohtaan, hetkeen, jolloin kaikki kääntyy lopullisesti huonoksi. Syntymättömän lapseni lapsuus on pilalla, ja mieskin varmaan ennen pitkää lähtee.
Varaan ajan yksityiselle psykoterapeutille puolisoni pyynnöstä. Tai oikeastaan vaatimuksesta: hän kertoo olevansa niin huolissaan ja neuvoton, ettei enää tiedä mitä tehdä. Julkiselta puolelta en ole saanut mitään apua, minkä olen tulkinnut niin, etten ole avun arvoinen, ja että monilla muilla on asiat varmaan vielä huonommin. Tarkoituksenani on vain käydä muutaman kerran puhumassa jollekin.
Poistun ensimmäisestä tapaamisesta hämilläni: terapeutti kuuntelee minua hyvin vakavana ja passittaa psykiatrille.
Kohti pintaa
Toukokuussa saan diagnoosin. Kesän aikana käytän kaikki säästöni terapiaan, josta saamani tuki ja kokemukseni todeksi ottaminen on kuitenkin aivan korvaamatonta. Elokuussa alkaa tuettu kuntoutuspsykoterapia, ja kun lapsi vihdoin syntyy, en enää ole masentunut. En todella ole. Välillä ahdistunut, huolissani, stressaantunut, yksinäinen, hukassa ja mitä vielä, mutta masentunut, en.
Jokin jonka luulin jatkuvan ikuisesti, menikin ohi. Pääsin uimaan pintaan. Sain taas nähdä valon, värit, ja elämän kauneuden.
Olen kuullut sanottavan, että masennuksella on aina jotain kerrottavanaan. Minulle se toi näkyväksi tarinan pienestä tytöstä, joka aina vain hylätään yksin hätäänsä. Niin järkyttävä kokemus kuin raskauteni olikin, sysäsi se minut äärimmäisen merkitykselliselle taipaleelle, jolla olen vielä vuosienkin jälkeen. Opettelen päivittäin olemaan ehdoitta itseni puolella. Pala palalta ymmärrän paremmin varhaisvuosieni tapahtumia ja niiden vaikutuksia itseeni ja äitiyteeni. Hiljalleen hyväksyn ja integroin kaikkea sitä osaksi minuuttani.
Koska olen kasvanut turvattomassa ympäristössä, minun on täytynyt opetella luomaan turva itse itselleni ikään kuin alusta lähtien. Harva asia on tullut annettuna tai automaattisesti. Monesti vauvaa tyynnytellessä olen joutunut kannattelemaan hänen hätänsä lisäksi omaani. Ei se aina ole onnistunut, riittävän usein varmasti kuitenkin.
Pilkahduskin toivoa
Masentuneena masennuksesta tulee lopulta ainoa todellisuus. Totuus se ei kuitenkaan ole, vaikka siinä hetkessä niin sydänjuuria myöden siltä tuntuisikin. Masennus on välivaihe, jonkinlainen mielen häiriötila, joka ei todellakaan jatku ikuisesti. Minulle masennus ilmentää ennen muuta syvää toivottomuutta, jolloin pilkahduskin toivoa tarkoittaa, että pahin on jo ohi.
Jos nyt voisin mennä takaisin niihin valtamerihetkiin, ottaisin itseäni kädestä kiinni ja istuisin viereen. Olisin vain läsnä, ehkä ihan hiljaa, ja auttaisin kantamaan kaikkea sitä kärsimystä, jonka ajatteleminen nostaa joskus vieläkin kyyneleet silmiin.
Sinä selviät, sanoisin. Sinä selviät tästä kyllä.