Väsymyksen ja rakkauden keskeltä nouseva äiti
En tiedä mistä aloittaa. Huutavasta surusta vai suuresta, sydäntä korjaavasta rakkaudesta.
Ensiaskeleet vanhemmuuteen – väsymystä ja huolta
Puro syntyi joulukuussa 2024. Täyden kympin tyttö. Puolisoni piteli minua kädestä kiinni, kun pusersin pientä ihmettämme maailmaan. Joogakangas roikkui synnytyssalin katossa ja nojauduin siihen lievittääkseni supistuksia. Aiemmin minulta kysyttiin, haluanko mennä vielä kotiin odottelemaan synnytyksen alkamista. En todellakaan, minä vastasin ja odotin hetkeä, jolloin saan pyytää kätilön ripustamaan joogakankankaani kattoon.
Puro syntyi pienikokoisena kerran rääkäisten. Kätilö kehui minua, ettei ensisynnyttäjillä yleensä mene näin hyvin. Toivelista synnytykseen oli unohtunut kotiin, mikä ei haitannut.
Oma psykiatrini kehotti minua saamaan unta synnytyksen jälkeen. Puro nukkui siis kaksi yötä kätilöiden hoivissa, kuitenkin tunnin välein syöden. Kun Puro saapui luokseni imetystä harjoittelemaan, katsoin suloisia pieniä kasvoja rakastaen. Ja samalla kuitenkin hyvin oudolla, väsyneellä ja surullisella katseella. Miten monta kertaa tämä pieni ihme tulisi rikkomaan sydämeni? Ihmettelin, enhän minä saisi tuntea näin. Kaiken pitäisi olla täydellistä.
Epävarmuuden viikot ja raskaat ajatukset
Pian iski kuitenkin shokki, joka sai minut sanomaan: “Nyt en tahdo masentua”. Puron käsissä piirtyi nelisormipoimuviivat, mikä on yleensä merkki Downin syndroomasta. Eihän minun lapseni voi olla kehitysvammainen. Se mitä mieheni kanssa pelkäsimme eniten. Menimme kotiin odottelemaan kromosomitestien tuloksia viideksi viikoksi.
Kotiin saavuttuamme Puro huusi lakkaamatta. Puro oli tottunut saamaan tuttipullolla maitoa synnytyssairaalassa ja ihmetteli, miksei minulta herunut maitoa. Paino alkoi putoamaan ja saimme neuvolasta ohjeet lisäruokintaan. Puroa piti herätellä syömään 2 tunnin välein. Minä valvoin viideltä yöllä miettien ja kirjoittaen:
“Huomaan, olet nukkunut pitkään
Pidempään kuin ammattilainen sallisi
Huomaan häpeäväni
Koen olevani huono äiti
Minuun iskostettiin
Koin etten ruoki lastani tarpeeksi
En tiennyt, miten tätä tehdään
Luulin, ettei ole ohjekirjoja
Lapseni opettaa minulle
Minusta tuntui, ettei hän saa
Mutta nyt
On kaikki hyvin
Öisin jähmetyn pelosta, kun en halua herättää sinua.
Jähmetän oman kipeän kehoni, jotta sinulla olisi hyvä olla.
Huudan tuskaani, kun lihakseni kertovat minulle, että oikeasti kaikki ei ole hyvin.
Minä pelkään
Pelkään sitä leimaa, joka ei minua määrittele.
Pelkään kello aamuviiden ajatuksiani,
kun muut nukkuvat.
Mietin sitä kaikkea, mitä olin ja mitä tein.
Nyt kaikki on muuttunut
Mitä löydän itsestäni seuraavaksi?
Synkät ajatukset, jotka repivät sieluani kappaleiksi
vai
Kiitollisuuden, rakkauden, turvan, hyväksynnän, armollisuuden, ison halauksen?
Ennen kaikkea kaipaan itse turvaa
En lääkityksiä, en murehtivia kasvoja
Kaipaan hyvää ruokaa, rakkautta ja rakkaani naurua
Kaipaan lämpöä
Sitä, että lapseni äänet eivät ole minun heikkouteni,
vaan merkki siitä, että hän elää ja on oma itsensä.
Koen, että minun pitäisi osata kaikki ja olla kaikkea hänelle.
Pelkään, että rikon hänet.
Pelkään, että hän perisi minulta vaikeuksia.
Kun ainoastaan tahdon olla hyvä, riittävä äiti.
Puristan vedet kasvoilleni
Kuuntelen kun sinä olet syvässä unessa
Lopetan vertailun
Unohdan suositukset
Uskaltaisinko liikkua, niin etten herätä sinua?
Söimme yöllä vain kerran
Saimme nukuttua
Se on tärkeää
Olet vahva
Olet kaunis
Olet täydellinen juuri tuollaisena kuin olet
Samalla kirjoitan nämä sanat myös itselleni
Kuinka kaipasinkaan, että joku olisi minulle näin sanonut
Mieleni palaa lapsuuteen
Jostain syystä ylä-asteelle
Aurinkoisiin päiviin
Jolloin kaikki tuntui synkältä
Mutta siellä oli ystäviä
Ehkä minua välillä masentaa
Ehkä minua väsyttää
Olla jollekulle kaikki kaikessa
Antaa
Rakkaani myös antaa minulle
Pitää minua hyvänä
Pitää lasta ja kotia hyvänä
Vaadin itseltäni liikaa
Kun voisi hellittää ja rentoutua
Muista ne tauot
Lepää, liiku, syö, nauti
Sinun omat hetkesi tulee taas pian
Mikään ei ole ohi
Kaikki on vasta aluillaan
Pyydä tukea tarvittaessa
Luota itseesi
Ja muihin
Vaikka se tuntuisi vaikealta
Luota, että elämä kantaa “
Silti, kolmen kuukauden päästä itkin osasto kakkosen huoneessa huppari kainalossani Puron ja rakkaani poissaoloa.
Pelot, diagnoosit ja kun oma hyvinvointi unohtuu
Unohdin itseni sohvalle. Istuin imettämässä ja Puro sylissäni nukkuen päivästä toiseen. Suoritin kiireellä neuvolakäyntejä, vaunulenkkejä ja vauvatreffejä. Unohdin syödä kunnolla ja kun söin, söin silloin tällöin banaanin, mehukeittoa tai välipalapatukan. Purolle oli pakko saada maitoa. Usein Puro hermostui, kun maitoa tuli liian vähän stressini takia. Huomasin vähitellen, miten työssäkäyvä puolisoni alkoi väsyä ruoanlaittoon, tiskaamiseen sekä pyykinpesuun. Itse tuijotin eteisen seinällä olevaa Mieli ry:n Mielenterveyden kättä. Minulta puuttui verkostoa, harrastukset, unta, ravinto ja liikuntaa. Kaikki mitä kuuluisi olla. Synkät ajatukset täyttivät mieleni ja saivat tuntemaan pelkoa, surua ja vihaa. En myöntänyt itselleni synnytyksen jälkeistä masennusta, vaikka neuvolan mielialalomake kehotti minua hakeutumaan hoitoon saman tien. Minunhan kuului jaksaa, olla äiti ja puoliso.
Puro alkoi jättämään aamusyöttöjä väliin maidon epätasaisuuden takia. Hän nukkui 10 tuntia putkeen, kun minä valvoin miettien, miksei hän herää. Otin Puron usein viereen nukkumaan, jotta minulla olisi levollisempi olo.
Down-testien tulokset tulivat takaisin negatiivisena. En silti löytänyt siitä lohtua, koska olin ehtinyt googlettamaan kaikki mahdolliset oireet. Synnytyssairaalan tekstistä huomasin, että Purolla oli ollut syntyessään napanuora kaulan ympärillä, mutta kukaan ei ollut kertonut meille. 33-vuotissyntymäpäivänäni matkustimme Helsinkiin Puron ja minun osteopatiaan. Maksoimme maltaita toteamuksesta, että Purolla on ilmaa mahassa. Olisin itse voinut nukahtaa kipeän lonkkani kanssa osteopaatin pöydälle. Samalla tuli tieto, etten minä saa henkivakuutusta edellisen elämäni psyykkisen oireilun takia. En ollut edes henkeni arvoinen, minä koin. Minusta ei jää mitään jäljelle tyttärelleni. Pimeä sumu täytti mieleni, samalla kun kasvoni jähmettyivät hämmästykseen ja epätoivoon.
Pienet askeleet kohti toipumista
Tätä tekstiä kirjoittaessani kuuntelen Puron unisia äännähdyksiä. Tutti on pudonnut suusta kauan aikaa sitten, mutta edes ilmavaiva ei herätä häntä kahden tunnin aamu-unilta. Tänään olen laittanut pyykkiä, vaihtanut lakanoita, käynyt suihkussa ja jopa torkkunut päiväunia. Asuntomme näyttää kotoisalta. Ehdimme vaihtaa huonekalujen järjestystä hieman sen jälkeen, kun kotiuduin psykiatrisesta sairaalasta.
Katson Puron suloisia jalkoja. Villasukat lensivät jaloista hänen herätessään. Aamulla herätin hänet laulaen ja hän katsoi minua ihmeissään, kun ei tarvitsekaan huutaa äitiä tai isää enää auttamaan vaan voi kuunnella laulua ja etsiä kasvot. Leikkimatolta löytyy tutut lempilelut. Laitan kahvinkeittimen päälle ja Purolle maidon mikroon. Ensin happinaamari itselle, meille sanottiin. Kesti nelisen kuukautta ja kaksi viikkoa osastohoitoa sisäistää, miten se tehdään.
Osastolta muistan yksinäisyyden, väsymyksen, puhelimen latauksen ja muut ihmiskohtalot. Lääkitykset ja kotilomat. Laitostumisen kotiin päästyäni. Sen hämmennyksen, kun matkustin kotilomilta junalla jakson uloskirjaukseen yksin miettien, kuka minä olin ja kuka minä olen nyt. Ollessani hoidossa Puro oppi kääntymään mahalleen. Valokuvat hänen nauravaisista kasvoistaan täyttivät puhelimeni. Koin häpeää. En ollut kotona hoitamassa häntä vaan laitoin itseni etusijalle. Eihän äidin kuulu niin tehdä? Pakkoajatukset Puron motorisesta kehityksestä haastoivat minua luottamaan ja rakastamaan.
Tukikalliona läheiset ja lastensuojelu
Puolisoni piti kaiken pystyssä. Pyysi omaa perhettään apuun samalla kun minä asioin lastensuojelun kanssa. Ensimmäisen lastensuojeluilmoituksen tein minä itse, kun huomasin voimavarojen hiipuneen. Möröstä tuli meille pikkuhiljaa tukiverkosto.
Katson kelloa. Palvelusopimuksella Helsingistä saatu työntekijä saapuu pian. Ehkä hänellekin maistuu kahvi. Minulla ei ole tarvetta siistiä kotia häntä varten. Saan olla rikki, saan olla vahva. Enää ei tarvitse esittää. Puro jumppaa leikkimatolla ja ihmettelee tietokoneeni näpytystä. Ehkä käymme vaunulenkillä pian.
Muu maailma häviää ongelmineen. Mieleni kirkastuu päivä päivältä hyväksynnän ja läsnäolon kautta. Ymmärrän, että vaikka osaan pyytää apua, minun täytyy antaa sitä ensin itselleni. “Jos vanhempi ei jaksa, ei jaksa lapsikaan”. Miten syyllistävältä se joskus tuntuikaan. Varsinkin kun oli haasteita imetyksen, vauvan tärkeimmän asian, ravinnon kanssa. Puolisoni toimi isänä, työntekijänä, kotitonttuna ja kaupassakävijänä. Sitä vahvaa, mutta niin raskasta roolia perheen ainoana ylläpitäjänä en olisi häntä halunnut suoda. Olen kiitollinen, surullinen ja onnellinen samaan aikaan. Se hymy, minkä puolisoni suo Purolle tätä rakastaessaan antaa minulle yhtä paljon kuin Puron hassut äännähdykset. Tällä hetkellä suon hieman armollisuutta myös itselleni. Synnytyksestä palautuminen nimittäin kestää pitkään, sekä henkisesti, että fyysisesti. En häpeä sohvalla vietettyjä hetkiä, mutta suren yksinäisyyttä. Sitä yksinäisyyttä mitä moni äiti käy läpi ollessaan yksin kotona lapsen kanssa.
Puhelimeen kilahtaa viesti ystävältä. Nähtäisiinkö pian, hän kysyy. Tietysti, siitähän on jo pitkä aika.
Voimavaroilla,
Äiti
Kuva: Kirjoittajan oma