Tuplasti masentunut äiti
Masennus ja ahdistus ovat olleet enemmän tai vähemmän osa elämääni yläasteelta asti. Diagnooseja en ole saanut kuin synnytyksen jälkeisiin masennuksiin vuosina 2017 ja 2021. Todennäköisesti lapsuuden kokemukset ja oma luonteeni ovat edesauttaneet masennuksen puhkeamista. Olen alkoholistiperheestä, luonteeltani herkkä ja sopeutuva. Kun omat keinot selviytyä ovat loppuneet, on masennus ja ahdistus astuneet kuvaan.
Nuorena ja nuorena aikuisena keino hallita ahdistusta ja masennusta on ollut isäni tapaan alkoholi. Sen avulla oli mahdollisuus irtautua hetkeksi todellisuudesta. Raskauksien myötä alkoholin käyttö kuitenkin jäi, ja synnytysten jälkeen vähentyi radikaalisti. Nykyään olen todella iloinen, että voimme mieheni kanssa tarjota omille lapsillemme päihteettömän kasvuympäristön, jota meillä kummallakaan vanhemmalla ei ole ollut. Olemme omilla valinnoillamme onnistuneet katkaisemaan sukupolvien kierteen.
Lapsista en ole haaveillut vasta kuin ehkä 25 ikävuoden jälkeen. Olen ajatellut, että kun hädin tuskin pystyn huolehtimaan itsestäni, miten voisin pystyä huolehtimaan kenestäkään muusta, saati sitten pienestä ihmisestä. Jostain syystä myös elin vahvasti siinä uskossa, etten voisi saada lapsia. Tähän teoriaan ei ollut siis mitään todisteita eikä mikään viitannut siihen. Mutta se tunne oli itselläni hyvin vahva. Muistan, kuinka olen humalassa itkenyt tutulleni, että en voi saada lapsia. Tietämättäni odotin juuri sillä hetkellä jo esikoista. Ihmeellinen elämä.
Synnytyksen jälkeiset masennukset ovat menneet aika lailla saman kaavan mukaan. Keinot selviytyä ovat sen puoleen hieman erinneet toisistaan. Jälkimmäisessä vertaistuen merkitys korostui, kun taas ensimmäisen kohdalla pyrin selviämään yksin. En ehkä juurikaan osannut hakea vertaistukea silloin.
Molemmat raskaudet ovat olleet haastavia sekä henkisesti että fyysisesti. Fyysisen kunnon pettäessä on henkinen kantti ollut kovilla. Molemmissa raskauksissa olen joutunut jäämään toimistotöistä sairaslomalle ennen äitiysloman alkua. Molemmat raskaudet ovat menneet väsymyksen varjolla puoleen väliin asti, jonka jälkeen kroppa on alkanut vaatia jo lepoa. Ensimmäisessä raskaudessa oli myös ennenaikaisuuden uhkaa, joka pakotti vuodelepoon. Katsoin kuukauden Netflixiä sohvalla maaten. Toisessa raskaudessa tuli iskias kaksi kertaa niin pahana, etten voinut tehdä mitään ilman kipua. Edes maata vaakatasossa. Seisominen suorassa oli mahdotonta. Samalla olisi pitänyt huolehtia reilu kolmevuotiaasta esikoisesta ja pyörittää arkea. En ymmärrä vieläkään, kuinka olemme selvinneet syksystä 2020. Koronan vuoksi sosiaaliset suhteet olivat minimissä. Tosin olin siinä tilassa ehkä liian väsynyt edes ylläpitämään mitään sosiaalisia suhteita. Molempien raskauksien aikana on ollut henkilökohtaisessa elämässä paljon muutakin meneillään, jotka ovat lisänneet henkistä kuormitusta. Sairauksia ja epävarmuustekijöitä perhepiirissä.
Synnytykset ovat olleet keskenään täysin erilaiset. Esikoinen käynnistettiin viikoilla 39+5 tiiviin äitipoliseurannan päätteeksi. Itkin helpotuksesta. Synnytys käynnistyikin hyvin ja kesti noin 7 tuntia. Ponnistusvaihe oli pitkä, yli tunnin, ja koin siitä huonoa omaa tuntoa. En mielestäni ”osannut” ponnistaa tarpeeksi hyvin. Todellisuudessa olin niin hyvin puudutettu, että en tuntenut lainkaan ponnistuksen tarvetta. Kuopus syntyi spontaanisti viikoilla 40+4 melkein kotimme vessaan. Heräsin yöllä kolmen aikaan lapsivesienmenoon. Herätin miehen, että ilmoittaa anopille, hänen oli määrä saapua tunnin ajomatkan päästä esikoisen vahdiksi. Ajattelimme, että kiirettä ei ole, mutta 2,5 tunnin päästä poika on jo nähnyt päivän valon. Pää ei meinannut ehtiä mukaan synnytykseen, kun kaikki olikin jo ohi. Mitään kipulääkkeitä en ehtinyt saamaan. Kokemus oli melkoinen.
Synnytyksen jälkeen vauvan kanssa osastolla olo oli molempien kanssa raskasta. Esikoisen kanssa kaikki oli uutta, olo oli todella epävarma. Viiden päivän aikana sairaalassa ollessamme en nukkunut juuri ollenkaan. Mies kävi todella vähän meidän luonamme, olin lähinnä yksin vauvan kanssa. Ja ihmeissäni. Mitä helvettiä tälle ihmistaimelle kuulu tehdä? Hormonit veivät ja tunteet heittelehtivät laidasta laitaan. Olin ahdistunut ja epävarma. Hoitaja epäröi kotiuttaa meitä, sillä hän epäili, ettemme pärjäisi kotona. Siinä vaiheessa iski viha ja taistelutahto. Puhuin meille kotiutusluvan. En kestänyt enää osastolla oloa. Halusin kotiin opettelemaan uutta arkea vauvan kanssa. Kun se vihdoin tapahtui, muistan mieheni kanssa katsoneemme eteisessä turvakaukalossa nukkuvaa vauvaa. Mitäs nyt sitten kuuluu tehdä?
Kuopuksen kanssa osastoaikaan oli vielä koronasulkuja. Mies pääsi käymään, mutta esikoinen ei. Kuopus haki vauhtia teholta, josta myös ”syytin” itseäni kun emme olleet ehtineet synnytyksen käynnistyttyä ajoissa sairaalaan seurantaan. Ambulanssikyydin jälkeen olen ehtinyt olla 5 minuuttia synnytyssalissa ennen kuin poika syntyi. Vauvan jouduttua seuraavana päivänä teholle itkin koko päivän, vaikka hän oli teholla hyvässä hoidossa eikä mitään konkreettista hätää ollut. Olin jo mielestäni ensimmäistä kertaa epäonnistunut äitinä, kun vauva joutui teholle. Tiedän, järjetöntä. En voinut lukea mitään tulleita onnitteluviestejä, niistä seurasi välitön itku ja ahdistus. Ei meitä kuulunut onnitella, kun kaikki alkoi näin huonosti. Vauvan vointi lähti kuitenkin antibiootin aloituksen jälkeen heti paranemaan, ja jo vuorokauden päästä pääsimme takaisin vuodeosastolle. Ab-tippa kuitenkin jäi ja jouduimme olemaan osastolla koko kuurin ajan yhteensä 6 päivää. Kanyyli irtosi muutamaan kertaan ja sitä joutui laittamaan pienelle uudestaan.
Ensimmäisen synnytyksen jälkeisen masennuksen kohdalla en osannut aavistaa, mikä aallon pohja olisi vielä edessä. En tiedä olinko edes kuullut synnytyksen jälkeisestä masennuksesta koskaan. Neuvolassa puhuttiin baby bluesista, mutta ei kuukausia kestävästä epätoivosta. Oletin, että no tällaista tämä uusi arki nyt vaan tulee olemaan, mutta samalla ihmettelin Facebookin vauvaryhmän muiden äitien hehkutusta vauvakuplasta ja muusta. Mitä ihanaa tässä on? Olo on epätoivoinen ja ahdistunut, kaikki itkettää. Väsyttää ja vituttaa. Vauva ei tunnu miltään. Jos joku tulisi ja pyytäisi sitä omakseen, antaisin hänet pois perään kyselemättä. Hoidin pakolliset velvoitteet robottina. En saanut nukuttua. Yöt menivät valvoessa ja odottaessa, koska vauva taas herää syömään. Imetys oli vaikeaa. Imetin ja pumppasin vauvalle maitoa yötä päivää, mutta tulokset olivat vähäisiä. Imetys oli mörkö mielessäni. En jaksanut ruokkia äidinmaidolla omaa lastani.
Kahden-kolmen viikon ikäisenä vauvalle ilmestyi polvitaipeeseen paise. Päivystyksestä ohjattiin infektio-osastolle, koska näin pienellä tulehdus voisi olla vaarallinen, eikä ollut varmuutta mikä sen aiheutti. Olin järkyttynyt. Mitä helvettiä. Olimme eristyksissä osastolla vuorokauden ja pääsimme kotiin. Kaikki loppui aivan yhtä äkkiä, kuin oli alkanutkin.
Toisen kohdalla tiesin jo mitä oli luvassa. Silti se yllätti. Väsymys ja ahdistus oli aivan valtavaa ja kokonaisvaltaista. Sängystä oli lähes mahdoton nousta, vaikka ei siellä paljon saanut nukuttuakaan. Kuopus oli melko huono nukkumaan ja todennäköisesti allerginen maidolle jo heti vauvasta. Vieläkään emme ole päässeet kunnolla allergiatesteihin, yrityksistä huolimatta.
Hoidon piiriin hakeuduin esikoisen kohdalla vasta vauvan ollessa 2–3 kuukautta. Mielialat olivat seilanneet ääripäästä toiseen, ja välillä oli myös hyviä päiviä, jotka loivat uskoa tulevaan. Selviän tästä, en tarvitse apua. Äitiysneuvolan kautta (jonka asiakas en enää edes ollut) sain varattua ajan depressiohoitajalle. Hänelle itkin, kuinka paskaa kaikki on ja haluaisin vain pois elämästäni ja olla joku muu. Vauva ei tunnu miltään, en kokenut rakkautta häntä kohtaan. Lähinnä koin ahdistusta vauvan ollessa niin riippuvainen minusta. Hoitaja lohdutti ja vakuutteli, että kaikki tunteet ovat sallittuja, myös negatiiviset. Itse hain vain itsestäni syytä tai vikaa, miksi tunsin näin. Miksi en ollut onnellinen ja iloinnut uudesta elämästä. Sain ajan lääkärille, jolta sain omien kamppailujen jälkeen reseptin mielialalääkkeisiin. En halunnut lääkitystä, niitähän määrätään vain ”hulluille”. En minä ollut hullu. Olin väsynyt ja ahdistunut tilanteeseeni. Luulo ei kuitenkaan ollut tiedon väärti ja itseasiassa molemmilla kerroilla lääkitys on ollut minun kohdallani suurin buusteri toipumisen käynnistymiselle.
Kuopuksen kohdalla olin kertonut jo raskauden alussa neuvolassa, että olen aiemmin sairastanut synnytyksen jälkeisen masennuksen. Lääkkeitä taisin ensimmäisellä kerralla syödä reilun vuoden, joten lääkitys ei ollut uuden raskauden alussa käytössä. Neuvolassa asiaan ei juurikaan otettu kantaa, kunhan taputeltiin selkään ja toivottiin ettei masennus uusiudu. Itsekin sokeasti tuudittauduin tähän uskomukseen. Nyt masennuksen iskiessä tietäisin, kuinka toimia toisin. Olinhan sen alhon kerran kahlannut pohjia myöten läpi. Mutta vähänhän sitä voi itse vaikuttaa omien hormonien ja välittäjäaineiden toimintaan. Vierihoito-osastolla ollessamme tulikin onneksi synnytyksessä mukana ollut kätilö käymään, ja sanoi lukeneensa tietoni. Hän kysyi saisiko tehdä meistä valmiiksi lähetteen psykiatrian polille minun taustani vuoksi. Sanoin, että ilman muuta. Psykiatrialta oli jonkun työntekijän määrä tulla tekemään arvio meistä osastolle, mutta jostain syystä se ei onnistunutkaan. Oltuamme 6 päivää sairaalassa ja vihdoin saatuamme kotiutumisluvan ajoimmekin suoraan psykiatrian tehostetun avohoidon vastaanotolle. Siellä vierähtikin sitten odottaessa seuraavat 2 tuntia, jonka jälkeen olin aivan kypsä. Halusin vauvan kanssa kotiin, en ollut nähnyt esikoista viikkoon. En ollut koskaan vielä ollut hänestä niin montaa päivää erossa. Tällä kyseisellä lääkärin tapaamisella ei huolta herännyt, ja siinä vaiheessa olinkin vain lähinnä väsynyt osastolla huonosti nukuttujen öiden takia.
Univaje vaikutti kuitenkin hyvin äkkiä mielialaan. Otin yhteyttä psykiatrian tehostettuun avohoitoon parin viikon kotona olon jälkeen, ja kävin hoitajan luona juttusilla pari kertaa viikossa. Olin ahdistunut, väsynyt, itkuinen, katastrofiajattelin kaiken. Mielestäni oli lähes mahdotonta operoida kahden lapsen äitinä. Mikään määrä lepoa ei auttanut. Syyllistin itseäni ja olin katkera. Toinen lapsi oli toivottu, mutta nytkö en ollutkaan tähän valmis? Yritin taas vaan väkisin pärjäillä. Tilanne oli ns. ”päällä” noin kuukauden kuluttua, ja taisin siinä vaiheessa pyytää lääkityksen aloittamista. Sain myös rauhoittavia, mutta niitä en pystynyt käyttämään. Minulle ja vauvalle tarjottiin osastopaikkaa, mutta en ottanut sitä vastaan. En voinut jättää esikoista kotiin. Olisihan kotona ollut lapsen isä, mutta ilmeisesti se ei ollut minulle siinä vaiheessa vaihtoehto.
Ensimmäisellä kerralla aloitettu mielialalääkitys oli silloisen lääkärin sanojen mukaan tikapuuni ylös kuopasta. Hän oli oikeassa. Lääkityksen myötä aloin saada taas värejä elämääni. Muita apukeinoja olivat musiikki, depressiohoitaja/psykologi, ja ihana viimeisin terkkari, joka minulla oli äitiysneuvolan puolella. Olen hänelle joka päivä ja varmasti koko loppuelämäni kiitollinen. Hän näki minut ihmisenä, joka tarvitsee apua ja halusi auttaa. Toisella synnytyksen jälkeisellä masennuskierroksella suuri apu oli jälleen mielialalääkityksellä ja hormonitoiminnan tasaantumisella. Lopetin imetyksen kuukauden yrityksen jälkeen. Lisäksi lukeminen auttoi ja syvimmissä vesissä seilatessa löysin myös äänikirjat. Niihin pystyin hukuttautua aina hetkeksi kerrallaan. Ystävät auttoivat arkisissa asioissa, kun vain uskalsi pyytää apua. Yksi iso tekijä oli vertaistuki ja Äimä ry. Laitoin Äimään viestiä tilanteestani, ja sain heidän kauttaan itselleni vertaistukiäidin, jonka kanssa vaihtelin sähköpostiviestejä. Kuinka tärkeää se olikaan, että minulla oli ihminen, joka tiesi tasan tarkkaan mitä käyn läpi. Vaikutus oli niin suuri, että hain itse mukaan Äimän vapaaehtoistoimintaan vuonna keväällä 2022. Teen vapaaehtoistyötä edelleen ja olen osa Äimän hallitusta.
Esikoinen täytti tammikuussa 7 vuotta. Syksyllä meillä on koululainen. Seitsemään vuoteen mahtuu suunnaton määrä tunteita ja tapahtumia. Vaihtaisin päiviä pois, jos voisin. Mutta olen varmasti myös jossain onnistunut. Yksi suurimmista peloistani on edelleen epäonnistua äitinä. En pääse siitä irti varmaan koskaan. Kuinka tasapainoilla kaiken keskellä ja kasvattaa lapsista suurin piirtein tasapainoisia aikuisia, mitä en itse todellakaan ole ollut. Olen itse opetellut elämässä asioita kantapään kautta. En voi suojella heitä kaikelta, mutta kuinka valaa heihin se usko, että äiti on ja tulee olemaan aina se henkilö, johon voi luottaa ja jonka puoleen kääntyä, vaikka tulisi kohellettua kuinka pahasti. Äiti rakastaa aina, niin kauan kuin hengitän.
Valmistuin juuri myös tämän kesän kynnyksellä kokemusasiantuntijaksi. Tuntuu todella tärkeältä saada jakaa tähän aiheeseen liittyen tietoisuutta ja omia kokemuksia mahdollisten tulevien työtehtävien kautta. Saan jatkaa elämäntehtävääni toivon tuojana. Tähän loppuun haluan vielä lisätä kirjoittamani runon, joka kertoo ensimmäisestä synnytyksen jälkeisestä masennuksestani. Ko. runo oli myös osana kokemusasiantuntijavalmistujaisissamme, jossa olimme ryhmämme kanssa koonneet runokollaasin kamppailuistamme elämässä.
Uuden elämän myötä muodostui unelma todeksi
Samalla saapui kutsumaton vieras, ahdistus ja epätoivo
Väsymyksestä se kyllääntyi, itkusta kukoisti
Toi mukanaan pimeyden, joka varjosti päiviä, valvotti öitä
Herätti halun kadota, piiloutua eilisiin päiviin
Pakotti ajattelemaan, etten riitä, olen aave elävien joukossa
Mutta kevättä rinnassa kutsumaton vieras lähti
Ei lähtiessään sanonut hyvästi, vaan näkemiin
Se oli oikeassa.
Maria
Kuva: kirjoittajan ottama