Apua ahdistukseen
Jo raskausaikana olin lievästi masentunut. Olin jäämässä pois työstä, josta en pitänyt ja luulin masennusoireiden helpottavan äitiysloman alettua. Aluksi niin kävikin, mutta pian huomasin olevani yksinäinen ja käpertyväni yhä enemmän omaan maailmaani. Miehen jäädessä kesälomalle oireet helpottivat ja odotin jo innolla synnytystä. Samalla kärsin epätodellisesta olosta, en juurikaan murehtinut synnytystä tai mitään vauvaan liittyvää ennen kuin olin yliaikaiskäynnistyksessä sairaalassa. Siellä iski paniikki. Jännitin todella paljon koko synnytyksen ajan.
Lopulta kaikki päättyi sektioon ja isokokoinen, terve vauva syntyi. Harjoittelin imetystä, mutta en saanut siihen mielestäni tarpeeksi tukea. Kätilöiden asenteet koin pikemminkin painostavina, pullomaitoa pantattiin ja kun maito ei vielä noussut, vauva kuivui kesähelteillä. Pian pientä oltiinkin viemässä tiputukseen ja ruokintaan lasten osastolle. Olin kaksi päivää erossa vauvasta. Kuumeilin itsekin leikkauksen jälkeen. Olin shokissa siitä, että olin synnyttänyt vauvan, en ollut pystynyt ruokkimaan sitä ja sitten se vietiinkin minulta pois.
Lopulta sain vauvan takaisin. Jatkoimme pulloruokinnalla ja toivuimme kotiutumiskuntoon. Kotona kaikki sujui suhteellisen hyvin niin kauan kuin mies oli isyyslomalla ja auttoi vauvan hoidossa. Tosin tuolloinkin olin ajoittain aggressiivinen ja ahdistunut kun piti herätä vauvaa syöttämään. En juurikaan imettänyt, koska sitä yrittäessäni olin aina aivan paniikissa kun maitoa ei tullut tarpeeksi isolle ja pulloon tottuneelle vauvalle.
Väsymys ja ahdistus pahenivat
Yöllä pulloruokinta oli vaivalloista. Ja sama toistui taas kahden tunnin päästä. Vuorottelimme miehen kanssa, mutta olin silti väsynyt, kiukkuinen ja vatsan leikkaushaavakin oli vielä kipeä. Pelästyin omaa tunnetilaani nostaessani vauvaa yöllä sängystä. Minun teki mieli tehdä mitä vain, että se hiljenisi ja saisin nukkua. En kuitenkaan tehnyt niin, mutta en ollut otteissani kovin lempeäkään. Surin omaa aggressiivisuuttani ja kyvyttömyyttäni kohdata vauva.
Mieheni palasi töihin ja vietin päivät yksin vauvan kanssa. Yritin ulkoilla vaunujen kanssa, mutta sosiaalisia kontakteja ei juurikaan ollut. Olin todella yksinäinen ja ahdistunut. Säpsähdin aina kun vauva alkoi itkemään. Olin jatkuvasti väsyneempi ja ahdistuneempi. Hain apua unettomuuteen eri tahoilta. Sain vain neuvoja ja nukahtamislääkereseptin. Lääkkeet auttoivatkin muutamana yönä, mutta lopulta olin niin ahdistunut ja paniikissa etteivät lääkkeetkään rauhoittaneet minua uneen.
Oli perjantai. Olin sinnitellyt koko viikon ahdistuneena. Tiesin miehen pian tulevan töistä ja viikonlopun alkavan. Sinä perjantai-iltapäivänä vauva alkoi itkemään. Nostin vauvan syliin ja aloin itsekin itkemään. Tärisin niin kovasti, että jouduin laskemaan vauvan lattialle ettei se olisi tippunut. Vauva hätääntyi ja huusi, minä taas itkin vieressä enkä pystynyt katsomaan vauvaa. Itkua kesti kauan ja muistan kuinka tunsin kuolevani siihen paikkaan. Sinnittelin kuitenkin vielä muutaman tunnin. Mies tuli kotiin ja lupasi hoitaa vauvaa yön jotta saisin nukuttua.
Yöllä kierin sängyssä ja mietin että asumme neljännessä kerroksessa. Parvekkeelta hypätessä en välttämättä kuolisi vaan vammautuisin. En taaskaan nukkunut, aamulla istuin tietokoneella ja rupesin itkemään. En ollut pystynyt synnyttämään, en imettämään, en olemaan tasapainoinen äiti enkä nyt edes nukkumaankaan. Tahdoin vain pois, halusin hypätä parvekkeelta. Ja toisaalta en halunnutkaan. Osa minusta suri tällaista ajatusta ja mietti jälkeen jääviä rakkaita, mutta olin niin ahdistunut että olin valmis kokeilemaan kaikkea, jotta tuska loppuisi.
Toipuminen eteni nopeasti
Lopulta mies soitti terveyskeskuspäivystykseen. Sieltä ohjattiin sairaalan päivystykseen. Siellä minua vihdoin kuunneltiin. Lääkärin mukaan voin tulla osastolle tai kokeilla kotona olemista uusien lääkkeiden kanssa. Vasta hän puhui minulle synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, ja kertoi että tilani on jopa yleinen synnyttäneille äideille. Rauhoituin hieman ja psykiatrinen sairaanhoitaja vakuutteli että päivystykseen voi tulla kellon ympäri, jos alkaa ahdistaa. Siitä tiedosta helpotuin suuresti.
Tästä alkoi nopea toipuminen. Sain mielialalääkkeet, joiden käyttöä seurattiin terveyskeskuslääkärin käynneillä. Sain myös keskusteluapua neuvolapsykologilta. Onnekseni lääkäri ja psykologi olivat molemmat empaattisia ja ymmärsivät tilanteeni. Lisäksi aloin liikkumaan ja sain siitä uutta virtaa. Samaan aikaan tutustuin yhteen naapuriin, joka myös oli kotona vauvan kanssa.
Lopullinen asioiden läpi käyminen tapahtui kolme vuotta myöhemmin psykoterapiassa, toista lasta odottaessani. Kaikesta opin, että olen altis masennukselle, perfektionismille ja herkästi stressaantuva. Joka päivä elän näiden asioiden kanssa ja yritän pysyä mieleltäni terveenä. Itsetuntemuksen myötä se onkin onnistunut ihan hyvin. Tunnen, että kokemus on vahvistanut minua.
En tiedä kuinka minun olisi käynyt jos en olisi saanut apua. Tunne siitä, että sinua kuunnellaan ja sinua autetaan oli ratkaiseva tekijä toipumiseni kannalta.
Nimimerkki Lasiaurinko
Kuva: Tiuku Pennola