Matkalla psykoosiin
Poikani syntyi toukokuussa 2005 odotettuna vauvana. Synnytys oli normaali imukuppisynnytys. Se kesti kaikkiaan noin 14 tuntia, josta melkein pari tuntia ponnistin. Ponnistaminen oli elämäni hirvein kokemus ja elämäni muuttui tuon kahden tunnin aikana. Tiedän nyt suunnilleen mitä äitini tarkoitti puhuessaan lukuisia kertoja, miten kova punnertaminen minussa aikoinaan oli.
Synnytysosastolla olimme viisi päivää ja aika meni ikään kuin sumussa. Välillä tuli olo, että seuraan näytelmää toisaalta. Minullako tämä lapsi nyt on? Kroppa tuntui olevan turta ja yhtä taikinaa vatsan seudulta. En muistanut itse käydä suihkussa seuraavina päivinä ja hoitaja onneksi patisti minut siistiytymään. Minulle oli vain vauva ja synnytys, jota sulattelin erittäin hämmentyneenä.
Ensimmäiset päivät synnytyssairaalassa menivät opetellessa vauvan kanssa imetystä. En nukkunut viikkoon öisin kunnolla. Mietin vain miten vauva voi. Imetys ei lähtenyt ongelmitta käyntiin. Maito nousi vasta neljäntenä päivänä kunnolla rintoihin.
Väsymys alkoi kasaantua
Vauvamyönteinen sairaala tuki kaikin tavoin imetystä ja maidonnousua. Sain mammateetä ja akupunktiota maidonnousun auttamiseksi. Vauvamme poti nälkää ja jouduttiin antamaan lisämaitoa. Kaikki lähti kuitenkin vauvan kannalta suhteellisen hyvin käyntiin. Lapsi oli terve ja painokin lähti nousuun, kun imetys lähti käyntiin sujuvasti. Imetys tuntuikin olevan sitten se tärkein asia minulle. Koin että vauva rauhoittui rinnalla ja nautin itsekin läheisyydestä. Imetin noin kolmen tunnin välein ympäri vuorokauden. Yritin ehkä liikaa olla täydellinen äiti.
Totaalinen väsymys kärjistyi mieheni joutuessa yleisurheilun MM-kisatöihin ja koin olevani niin yksin tukiverkkomme pienuuden takia. Pyysin äitiäni auttamaan, hän ei jaksanut tulla. Koin että minut on jätetty yksin vauvani kanssa. Olin niin väsynyt ja uupunut. Sanoin äidille suoraan etten jaksa enää ja kohta sekoan. Hän tulikin yhtenä päivänä kisojen aikaan ja saimme puhuttua kunnolla asioista.
Kuitenkin tunsin, etten pysty tyhjentävästi jakamaan sisälläni vellovaa uupumusta. En tunnistanut itsessäni merkkejä mieleni järkkymisestä. Siskoni kanssa tuli tarve “pyyhkiä pöytä puhtaaksi” vanhoista kaunoista. Lähetin hänelle ehkä satoja tekstiviestejä. Hän vastasi yhdessä viestissä: “Nyt et ole oma itsesi, priorisoi vauvan hoitoa, siirry kestovaipoista kertakäyttöisiin vaippoihin, hanki mammakavereita.”.
Mieheni äitiin minulla on ollut erittäin huonot välit. Pikkuvauva-aikana ajatukseni häntä kohtaan menivät kuitenkin överiksi. Anopillani on minun ja miehenikin mielestä taipumus manipuloida ihmisiä. Otin hänen puheensa täysin todesta ja ahdistuin niistä suunnattomasti. Ajatukseni häntä kohtaan muuttuivat epärealistiseksi peloksi, aloin luulla että hänestä on konkreettista uhkaa pojallemme.
Kaksi psykoosia ja toipuminen
Asiat kärjistyivät puolisoni mennessä käymään vanhempiensa luona. Minusta tuntui, että pakahdun kotona yksin vauvan kanssa. Soitin mm. poliisille etten enää vastaa vauvani hoidosta.
Syyskuussa 2005 ambulanssi vei minut kotiin tulleen lääkärin pakkohoitolähetteellä psykiatriselle, suljetulle osastolle. Yöllä psykiatrian päivystyksessä luulin että jään loppuiäkseni osastolle nähdessäni vanhemman miehen köpöttelevän käytävällä. Sitten kuusi mieshoitajaa tuli kulman takaa ottaen minut kiinni väkisin. He vain yrittivät saada minua lepäämään.
Minut laitettiin lepositeisiin. Siellä huusin taukoamatta toistaen “Lastani ette saa! Lastani ette saa!!…” Itkin, olin hysteerinen ja toivoton. Olin lepositeissä aamuyön ja rauhoituin melko nopeasti. Aamulla minut siirrettiin suljetulle osastolle.
Ensimmäiset päivät vastustin imetyksen lopettamista, olihan se ollut työtäni neljän kuukauden ajan. Psykiatri totesi yhdessä perhetapaamisessa miehelleni että “imetys voidaan lääkityksellä lopettaa”. En tahtonut uskoa tuota lausetta todeksi.
Toipuminen psykoosista lähti käyntiin suhteellisen nopeasti. Psykoottiset oireet vähenivät melko nopeasti lääkityksen ja levon ansiosta. Tunsin kuinka energia virtasi minuun, kun sain nukkua kokonaisia öitä. Osastolla vietin noin kaksi viikkoa.
Lääkitys taidettiin lopettaa liian aikaisin, koska psykoosi uusiutui maaliskuussa 2006. Tuolloin minulla oli vainoharhaisia ajatuksia miestäni kohtaan. Psykiatrisessa päivystyksessä olin todennut mieheni olevan terroristi. Kansliassa yritin tunkea vastaanottoluukusta sisään tutkimaan papereitani. Minut laitettiin lepositeisiin ja sain rauhoittavaa lääkettä. Suljetulla osastolla olin pari viikkoa tällä toisellakin kerralla. Toipuminen tästä keväisestä sairastumisestakin on edennyt nopeasti. Psykoottiset oireet vähenivät nopeasti.
Kiitos poikani. Hän antaa joka päivä kiitoksen aihetta elämälleni, syyn elää virkeänä ja onnellisena äitinä.
Lopuksi runo joka syntyi loppukesällä 2006. Runossa kiteytyy pikkuvauva-ajan fiilikseni.
Jaksaa jaksaa jaksaa – muttei jaksa
Synnytyksessä
kätilöt hokevat
jaksaa, jaksaa, jaksaa
Lapsivuodeaikana
sukulaiset hokevat kyllä se pikkuvauva-aika menee nopeasti ohi
jaksaa, jaksaa, jaksaa
Kuva: Tiuku Pennola