Tuhmat lapset, synkkä metsä
Luin Anna ja Minna Finstadin kirjoittaman teoksen ”Tuhmat lapset, synkkä metsä”. Kirja on täynnä monipuolista sisältöä, runoja, kuvia ja arjen hetkistä muotoiltuja satuja. Juuri minun mieleeni.
”Kuka piru kehtaa väittää, ettei mörköjä ole olemassa! Jos jok’ikinen lapsi kertoo meille näkevänsä niitä, niin millä ihmeen oikeudella me aikuiset olemme sitä alati kieltämässä?” (s.24)
Ihminen, joka ei ole koskaan kokenut, saati tavannut ihmistä, jolla on ollut vauva-ajan psykoosi, saattaa kokea kirjan hämmentävänä. Onhan tämä teos vähän erilainen. Kirja on silmiä avaava matka psykoosin kokeneen mieleen. Pieni rako tirkistää millaista on elää psykoosissa ja sen jälkeen.
Kirja kuvailee onnistuneesti eloon heränneitä satuhahmoja ja selätettyjä pelonhetkiä, muistuttaen lapsuuden ajan mielikuvituksen voimakkuudesta. Teos muistuttaa myös hienosti, miten arki rullaa vaikka äiti olisikin sairastunut. Kaikki arjessa psykoosin aikana tai sen jälkeen, ei harhaluuloista huolimatta pyöri psykoosin ympärillä.
Kirjassa arkiset tilanteet psykoosista parannuttua on kuvailtu loistavasti, kuten myös leikkihetket ja lapsenmielen puhtaus. Oma henkilökohtainen suosikkini kirjan kappaleista on ”Se saattaa olla satakieli”. Tässä kappaleessa lause lauseelta samaistun aikuisen kiireiseen arkeen ja pienen pysähtymisen tärkeyteen. Kappale muistuttaa minua viattomista lauseista, joita olen omalta lapseltani kuullut. Niistä lauseista, joiden jälkeen olen herännyt hetkeksi todellisuuteen.
Tunteiden kirjo kirjaa lukiessa on valtava. Uuden oppimista, kriittistä ajattelua, huvittuneisuutta, itsensä kyseenalaistamista, omien arvojensa miettimistä, terveyden pohtimista… iloa, pelkoa, surua ja ahdistusta. Kirja jättää paljon arvailun varaan ja runsaasti tilaa spekulaatiolle.
Kaikkivaltias vauva muuttaa mitä oppineintakin äitiä ja tämä kirja antaa sille perusteet. Vaikka luvut ovat kaikki erilaisia ja jokseenkin ajoittain ristiriidassa keskenään, suosittelisin tätä kirjaa luettavaksi. Se miten minkäkin kappaleen ymmärtää, lienee vain lukijasta itsestään kiinni.
Minut tämä kirja vei täysin mukanaan. Hyvä kirja.
-Ilona Ojankoski