Monan tarina
Kun puhuimme puolisoni kanssa lasten hankkimisesta, sanoin, että haluan lapset nuorena tai en ollenkaan. Päätimme, että lapsi saa tulla, jos on tullakseen. Tulinkin melkein heti raskaaksi, olin silloin 21-vuotias.
Aluksi olin innoissani, mutta minua alkoi ahdistaa, kun maha alkoi kasvaa. Keho ei tuntunut omalta, koska olin iso ja kömpelö. Olin aina tottunut olemaan pieni, siro ja ketterä. Varsinaisia raskausvaivoja minulla ei ollut ollenkaan. En olisi edes huomannut olevani raskaana ellei menkat olisivat jääneet pois, maha alkanut kasvaa ja jollen myöhemmin olisi tuntenut potkuja ja liikehdintää. Tunsin huonoa omaatuntoa ja kiukkua siitä, etten iloinnut kasvavasta mahasta. Rakastin kyllä odottamaani lasta jo siitä hetkestä, kun tein positiivisen raskaustestin. Mutta silti vihasin raskaanaoloa.
Esikoiseni syntymä oli kaiken kaikkiaan melko nopea, mutta loppuvaiheet olivat kivuliaat ja ponnistusvaihe pitkä. En halunnut mitään lääkkeellistä kivunlievitystä, ainoastaan lämpötyynyn. Repesin melko pahasti pitkän ponnistusvaiheen päätteeksi, mutta se unohtui, kun vauva oli maailman ihanin. En saanut nukuttua ekana yönä ollenkaan. Kun minut seuraavana aamuna vietiin leikkaussaliin korjattavaksi ja minulta kysyttiin: ”Haluatko puudutuksen vai nukkua?” Henkäisin lähes heti: ”Haluan nukkua!”
Olin synnytyksen jälkeen väsynyt, mutta en pystynyt nukkumaan. Luulin sen johtuvan sairaalaympäristöstä ja ajattelin, että kyllä sitten saan nukuttua, kunhan pääsemme kotiin. Olimme sairaalassa vajaan viikon, kunnes vihdoin pääsimme kotiin. Odotin, että pääsen nukkumaan omaan sänkyyn. Pääsin, mutta en vain saanut unta, vaikka olin kuoleman väsynyt.
Unettomuutta jatkui pari viikkoa, kunnes otin asian puheeksi neuvolassa. Minulle vain hymähdettiin ja sanottiin sen olevan normaalia, kun olen nuori, tuore äiti. Minulle annettiin resepti mietoja rauhoittavia. Ekana iltana otin yhden pillerin, kuten minulle oli neuvottu ja menin toiveikkaana nukkumaan. Mutta uni ei tullut. Seuraavana iltana otin kaksi pilleriä. Ei vaikutusta. Kolmantena iltana otin kolme. Ei vaikutusta. Neljäntenä iltana luovutin ja ajattelin, että pakkohan minun on jossain vaiheessa nukahtaa.
Olin niin väsynyt. Ja minua oksetti. Ruoka ei meinannut pysyä sisällä. En nukkunut, mutta pidin aina silmiä kiinni, kun yritin nukkua. Aloin nähdä väläyksiä ja kuvitella käyväni keskusteluja läheisteni kanssa, kun silmäni olivat kiinni. Kun avasin silmäni, kaikki oli normaalisti. Olin ollut nukkumatta noin 1,5 kuukautta, kun aamulla nousin sängystä ja menin sohvalle puolisoni viereen. Laitoin silmät kiinni. Näin jälleen välähdyksen; nousin siinä sohvalta ja kävelin suihkuun. Otin suihkun johdon ja kiinnitin sen ylös ja hirtin itseni sinne. Avasin silmäni ja soitin heti sairaalalle. Olin kauhuissani; en minä halunnut vahingoittaa itseäni. Selitin, mitä oli tapahtunut. Minun käskettiin mennä heti päivystykseen.
Kun pääsin päivystykseen, hoitajat sanoivat: ”Sinä jäät tänne” heti minut nähdessään. Joten minut vietiin suljetulle osastolle. Hämmentynyt puolisoni jätti minut sinne ja lähti vauvan kanssa kotiin. Minulle tarjottiin ruokaa, mutta oksensin kaiken lähimpään roskikseen. Minulle annettiin mielialalääkettä, vahvaa rauhoittavaa ja lääke psykoosin estoon.
Diagnoosiksi sain synnytyksen jälkeinen masennus. Vaikka minulla ei ollut mitään ”perinteisiä” masennuksen oireita; en ollut alakuloinen tai itkuinen, iloitsin vauvasta ja arki oli helppoa. En ”vain” ollut saanut nukuttua tai syötyä kunnolla. Lisäksi olin tuntenut epäonnistuneeni synnytyksessä, kun repesin. Vaikka eihän se mitenkään ollut minun vikani. Muuten olin kyllä tyytyväinen itseeni, vauvaan ja elämäämme.
Seuraavana aamuna kun heräsin, itkin ilosta. Olin nukkunut! Vaikka olin edelleen väsynyt enkä yhdessä yössä ollut kuitannut kaikkea kertynyttä univelkaa, oli olo kuin uudesti syntyneellä. Olin osastolla vajaan viikon. Puolisoni tuli vauvan ja äitini kanssa vierailulle joka päivä. Siskoni oli auttanut puolisoani huolehtimaan vauvasta, joka oli onneksi maailman tyytyväisin ja helpoin vauva.
Onneksi ymmärsin hakea apua eikä asiat päässeet sen pahemmiksi. Osastolta tehtiin tietenkin lastensuojeluilmoitus. Sosiaalityöntekijät tulivat käymään ja totesivat, että kaikki on hyvin. Minä toivun ja hoidan vauvaa hyvin, ei tarvetta toimenpiteille ellen itse halua. En kokenut tarvetta.
Minulla kesti pitkään tajuta, mitä oli tapahtunut. En oikeastaan vieläkään osaa tarkalleen sanoa, mikä oli laukaiseva tekijä. Tapahtunut opetti minut kuuntelemaan omaa kehoa ja oloa entistä herkemmin. Nykyään paasaan kaikille, kuinka tärkeää kunnon uni on ihmiselle. Mikäli uni on vaarassa, hae apua. Oli apu sitten lääkkeet, terapia, mikä vaan. Tärkeintä on saada suu auki ja apua ongelmiin, ennen kuin on myöhäistä. Jos en olisi hakenut apua, en ehkä olisi kirjoittamassa tätä tekstiä.
Mona M.