Hetki arjesta
Haukotuttaa niin, että vedet tirskahtavat silmiin. Minua ei oikeastaan nukuta, mutta olen uupunut ja voimaton. Puoliso tulee tunnin päästä töistä ja hakee lapsen samalla hoidosta. Olen käyttänyt päivän pääasiassa maaten sängyssä ja selaillen kännykältä somea ja sekalaisia nettisivuja. Yritin lukea kirjaa, mutta en jaksanut keskittyä. Päiväunista ei tullut mitään, oloni oli väsymyksestä huolimatta nahkea ja levoton. Ulkona olisi ollut kaunis sää, mutta en saanut aikaiseksi lähteä kävelylle tai edes istumaan puistoon. Ihanaa on se, ettei kukaan ole yrittänyt tavoitella minua. En jaksaisi millään puhua mitään. Loikoilen vielä hetken ja kuulostelen miltä oloni tuntuu väsymyksen alla. En tiennytkään aiemmin, että vauvavuosi voisi viedä kaikki mehut.
Velvollisuudentunto ajaa minut viimein ylös sängystä. Viikkaan nopeasti kuivuneet pyykit kaappiin. Pyykkejä on niin vähän, että jotenkin nolottaisi jättää ne kuivaustelineelle roikkumaan ja odottamaan, että mieheni ne viikkaa. Hän on tehnyt sen monesti. Kuten myös tyhjentänyt astianpesukoneen, koska minä en ole jaksanut päivän aikana. Ajattelen, että lapseni on varmaankin nälkäinen, kun tulee kotiin. Minun pitäisi laittaa jotain ruokaa. Itse elän päivät kahvilla ja leivällä, vaikka tiedän, että monipuolinen ruoka saattaisi virkistää oloani ja tehdä muutenkin hyvää. En vain löydä voimavaroja itsestäni huolehtimiseen muutoin kuin välttämättömiltä osin. Jääkaapissa on eilisen pussipastabolognesen jämät. ”Tästä ei kyllä riitä meille”, tuskailen ääneti. Pohdin, että voisin jatkaa eilistä ruokaa makaronilla, jolloin lapselle ja miehelle riittäisi ja olla itse syömättä. Minun ei tarvitsisi vaivautua tekemään mitään uutta syötävää. Hylkään ajatuksen, koska onhan kaapissa valmissosetta, kuten aina. Olen syöttänyt lapselle satoja purkkeja pilttiä. Valmissose on niin usein pelastanut minut ruokakatastrofilta, kun en ole jaksanut valmistaa ateriaa itse. Otan makaronipussin hyllyltä ja kiehautan ne vedessä. Tänäänkin ruoka perheen aikuisille valmistuu ”pussista pannulle”-periaatteella.
Kun mieheni hoiti lastamme puoli vuotta kotona ennen töihin palaamistaan, meillä oli aina lämmin ruoka odottamassa, järjestely ja siivous tehtynä ajallaan, kun tulin töistä kotiin. Ohikiitävän hetken vertaan omaa suoritustani mieheeni, vaikka tiedän sen olevan tarpeetonta. Olemme erillisiä ihmisiä, emme toimi samoissa olosuhteissa identtisesti. Vanhemmuuteni on tällä hetkellä tällaista ja sen on riitettävä.
Miksi silti koen syyllisyyttä, jopa häpeää, viikkaamattomista pyykeistä, täysistä roskapusseista ja tyhjentämättömästä astianpesukoneesta? Miksi ääni pääni sisällä ajaa minua reipastumaan vaikka väkisin, vaikka tiedän, että olen vasta toipumassa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta? Miksi en anna itselleni aikaa ja lempeyttä, empatiaa? Lakkaako maailma olemasta, jos annan riman olla matalalla? Mitä sitten, jos syömme valmisruokia koko perhe? Eikö lapsemme ole kuitenkin ihan iloinen ja normaalisti kasvanut ja kehittynyt pikkuihminen?
Ehkä pelkään sitä, että jos jään sänkyyn enkä nousekaan ylös, tulee se päivä, etten nouse lainkaan. Tulee useita päiviä etten nouse. Pelkäänkö viikkaamattomien pyykkien ja valmisruokapussien viestivän jotain sellaista minusta minkä haluan salata, jopa puolisoltani? Kuka muu edes kiinnittäisi huomiota, saati alkaisi avata pyykkien salakoodia! Tiedän masentuneen mieleni vääristävän kokemustani todellisuudesta. Tiedän siten, että tavallisen arjen eläminen omien voimavarojeni mukaan ei ole viesti keneltäkään kellekään, eikä varsinkaan paljasta minusta enempää kuin olen aina halunnut sanoilla kertoa. Nousemalla ylös, laittamalla pyykit ja viemällä roskapussit kerron itselleni, että tästäkin päivästä selviän. Pidän tekoja todisteena kyvykkyydestäni olla elossa ja toiminnassa edes jollain tasolla.
Pohdin, että hetket kun tunnen syyllisyyttä, voisivat oikein kanavoituina sysätä minua kohti muutosta. Muutos voisi tekemisen asemesta olla empaattinen suhtautuminen itseäni kohtaan. Miksi olla ankara? Johtaako se tie jotenkin ansiokkaammin toivomaani lopputulokseen, jossa olen jälleen aikaansaava ja aloitteellinen oma itseni?
Ovi kolahtaa, puolisoni huikkaa tervehdyksen. Innostuksesta kiljahtava lapsi taapertaa luokseni. Hän ottaa lujasti kiinni kaulastani ja pohdintani kaikkoavat jälleennäkemisen riemuun. Tässä hetkessä on kaikki mikä on tärkeää, muu seuraa aikanaan perästä.
-Maija-