Vauvan tuoksu
Ulkona vihmoi lunta lähes vaakatasossa ja sairaalan liput liehuivat kuin virvatulet. Tuijotin lapsivuodeosaston ikkunasta ulos moottoritielle. En muista paljonko kello oli, mutta pimeys oli yhtä syvä ulkona kuin mieleni sisällä. Olin synnyttänyt esikoiseni pari päivää aiemmin. Voimia kuluttava raskausaika, uuvuttava synnytys ja jatkuva valvominen olivat näännyttäneet minut. Synnytyksen jälkeen äkisti romahtanut hormonitaso toi olemiseeni omat haasteensa. Olin pyörinyt edellisen yön sairaalan vuoteella veressä ja hiessä, vaihtaen sairaalan tarjoamia äitiysvaatteita ja lakanoita viisi kertaa. Tämä yö tuntui olevan samanlainen, loputon ja tuskainen. Olin kipeä synnytyksestä; tikit alapäässäni olivat arat ja rintani mustelmilla kovakouraisen maidonlypäsmisen seurauksena. Vastasyntynyttäni seurattiin muutaman tunnin välein verensokerin vuoksi. Pelkäsin yöhoitajan tulevan komentelemaan minua minä hetkenä hyvänsä. ”Aika ottaa verikoe!” ”Mitä, eikö maito vieläkään nouse?” ”Asentosi on väärä. Ei ihme, ettei lapsesi saa maitoa.” Hän herättäisi juuri nukahtaneen vauvani ja tiesin, että vauvani itku saisi minut hätääntymään ja tuntemaan oloni entistä kurjemmaksi, kun en saisi häntä ripeästi lohdutettua uudestaan uneen.
Tuijotin edelleen ulos ikkunasta ja kiitin tuuriani, että olin saanut huoneen, jossa ei ollut toista äitiä ja lasta. Sain olla kurja yksinäni, käpertyä pieneksi mytyksi ja itkeä rauhassa. Muistan syyttäneeni itseäni vialliseksi, koska tunsin alakuloa elämäni onnellisimpana hetkenä. Muistan miettineeni, miksen jaksa iloita vauvasta ja lähetellä ”kiitos onnitteluista” -viestejä ystävilleni, vaan olin laittanut puhelimeni heti äänettömälle, kun kykenin ja jättänyt vastaamatta muille kuin lapsen isälle. Tunsin lisääntyvää ahdistusta ja olin pettynyt itseeni.
Havahduin ajatuksistani, kun yöhoitaja koputti ja avasi oven. Hän esitti kysymykset, jotka saivat minut häpeämään itseäni jälleen kerran. Maitoni ei edelleenkään noussut eikä lapsi ollut ollut kovin rauhallinen. Vastasin silti, että voimme hyvin. En kehdannut sanoa mitään alakulostani. Tarkastimme hoitajan kanssa vauvan vaipan, hän otti verikokeen punaisena huutavan lapseni kantapäästä ja nosti vauvan syliini imetettäväksi. Hoitaja tuijotti minua ja epäonnistuvaa imetysyritystäni. Ehkä hän kokeneena näki, että olin murtumispisteessä, sillä jokin hänen olemuksessaan pehmeni tai sitten kuvittelin niin. Hän ohjasi minua imetyksessä lempeämmin kuin aiemmin, haki lisämaidon ilman niskojen nakkelua ja jäi seinään nojaten juttelemaan kanssani.
Aamuyön viimeisinä tunteina vauvani itki jälleen ja nostin hänet rauhoittumaan rintaani vasten. Synkistä ajatuksistani huolimatta halusin pitää huolta tästä pienestä ja antaa hänelle sen minkä pystyin. Pyysin vauvaltani anteeksi, etten vielä kokenut suurta rakkautta häntä kohtaan. En silloin voinut tietää, että tulen sairastumaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mutta sain vauvani lämpimästä kehosta ja tuoksusta tarvitsemaani sinnikkyyttä ja voimaa selvitä seuraavaan päivään.
Maija