Voimauttava valokuvaus opetti minut sanomaan itselleni “Rakastan sinua”

Paha olo tuntuu vyöryvän yli. Tuijotan jääkaapin ovea ja pidän käsiä korvilla, vaikka talo on ihan hiljainen. Vaikka vihdoin talo on hiljainen. Katson itseäni erillä itsestäni ja mietin mitä tuo oikein tekee. Miksi se vaan seisoo siinä? Nälkäkään ei ole, vaikka syöminen onkin pahaan oloon auttanut. Nyt ei auta enää mikään. Jossain kohtaa saan käännettyä päätä niin, että näen uunin kellon. Miksi vielä kahden tunnin päästäkin se tuijottaa sitä jääkaapin ovea? Miksi vielä kolmen tunninkin päästä se tuijottaa sitä ovea, eikä tee muuta. Muuta kuin tuntee tosi suurta pahaa oloa.

On kulunut jo jonkin aikaa kolmannen lapsen syntymästä. Edelliset lapset saimme suurien fyysisten ja psyykkisten ponnistuksien avulla koeputkien avulla. Jo ensimmäisen lapsen jälkeen babybluesin voimakkuus hämmensi, mutta ei silloin sopinut olla epäkiitollinen saamastaan lapsesta. Olin kuitenkin tottunut pusertamaan hankalistakin tunteista huolimatta yli ja pian se alakuloisuus sekoittuikin jo lapsettomuushoitojen hormooneihin ja uudelleen raskaushormoneihin. Ja sen jälkeen imetyshuuruihin ja uuteen alakuloon.

Toisella kertaa alakulo olikin vielä suurempi. Olimme pian syntymän jälkeen menossa naimisiinkin, mutta silti kuvittelin suhteemmekin kaipaavan vain eroa, vaikka kaikki suhteessa oli ihan samalla tavoin kun ennenkin. Yhtäkkiä minusta vaan tuntui erilaiselta. Naimisiin kuitenkin mentiin, koska järki selitti, että nyt minä itse olen vaan jotenkin rikkinäinen, ei suhde. Järki oli kyllä harvinaisen oikeassa. Pian minulla olikin kotona 8kk vikkelä mönkijä, 2 vuotias huomiota kaipaava taapero ja vaikea prolapsi niskassa hermopinteineen. Makasin olohuoneen lattialla itkien ja vauva mönki päälle tissille. Kuljin käsi pystyssä, koska halusin sen auttavan kipuun, vaikka se apu olikin kuvitelmaa.

4 kuukautta kammottavia kipuja peitti alleen kaiken valituksen mielen kivuista. Kun kaularanka vihdoin leikattiin, kivun häviäminen toi niin paljon uusia voimia, että ne loputkin itkut jaksoi itkeä pois. Jouluaattona, nuoremman lapsen ollessa 1v 9kk, istuimme miehen kanssa ja joimme lasit viiniä lasten mentyä nukkumaan. Ääneen täytyi silloin todeta, etten muista koska olisin viimeksi tuntenut itseni itseksi. Tuntui ihan todella hyvältä. Olimme onnellisia lapsista, mutta emme missään nimessä kaivannut uusia. Nyt alkaisi vihdoin helpottaa.

Kuopuksemme sai seuraavana aamuna alkunsa luomusti. Raskaudet ei aiemminkaan olleet helppoja ja kolmaskin paljastui varsin varhain. Edellisiä pissaisia tikkuja oli riemuittu ihan todella paljon ja kolmannella kerralla istuinkin vessassa lukkojen takana itkemässä. Pelkäsin. Samalla tunsin ihan hirveää syyllisyyttä siitä, mitä tunsin. Olin inhonnut itseäni jo varsin paljon, joten itsen syyllistäminen onnistui helposti vanhasta muistista. Odottamaamme vauvaa aloimme silti rakastamaan aivan yhtä paljon. Olimmehan jo nähneet miten ihania lapsia meistä tuleekaan. Se uusin ja ihmeellisin vauva syntyi ja vaikka rakkauden tunteet täytti kaiken olemassa olevan tyhjän tilan, varsin voimakas herkistyminen näkyi jo heti syntymän jälkeen.

Vauva sai ensiviikkoina myös hengityskatkoja flunssan vuoksi ja huolet alkoi kasvaa vuoren kokoiseksi. Enkä koskaan ollut ollut kovin hyvä vuorikiipeilijä. Monien värikkäiden hetkien jälkeen päästiin tuohon luultavasti helmikuiseen päivään, jolloin alamäen lopuksi tuli jokin erityisen syvä kuoppa. VAhva symbioosi vauvaan havahdutti lopulta sen verran, että tuntien jumiutumisen jälkeen siirryin takaisin sänkyyn syöttämään vauvan hänen äännellessä. Paha olo ei enää helpottanut. Oli aika mennä lääkäriin.

Lääkärissä padot murtuivat ja tuska alkoi tulvimaan. Selvisi, ettei aistiharhatkaan ole ihan tavallisia, vaikka onkin vähän väsynyt.

Osallistuin keväällä Äima ry:n kilpailuun facebookissa ja voitin valokuvauksen, jonka tarjosi ihana Emmi Kaukelin. Ensireaktiona olin heti kieltäytymässä lahjasta, koska olinhan talvella sairastunut astmaankin ja naama oli mielestäni ihan kammottavan näköinen. Samalla korvissa soi vanhimman tyttöni kysymys, miksi äiti ei ole missään valokuvissa mukana. KOska mä en aio ääneen lapselle vastata, että äiti vihaa itseään, oli aika antaa kuvaukselle mahdollisuus.

Sain kertoa tarinaani ja sain kertoa miltä ajatus kuvaamisesta tuntui. Emmi kuuli tunteeni ja suunnittelimme yhdessä ulkokuvaukset, jossa voisin ehkä parhaiten pystyä rentoutumaan. Kuvaukset jännitti, mutta pystyin siihen. Välillä oli jopa aika hyvä olla. Pian mä sain katsoa kuvaa ja nähdä itseni. Mä en oikeastaan tiennyt miltä mä näytän. Kuva näytti aluksi tosi vieraalta, mutta olin valmis tutustumaan siihen ihmiseen. Kuvissa ei näkynyt elämään väsynyt ihmisen raunio. Mä näin rauhaa ja perhettään rakastavan ihmisen, jonka seuraavaksi elämässä tarvii opetella sanomaan vielä itselleen “Rakastan sinua”.

Tämän tekstin on kirjoittanut itse Äimän jäsenäiti.

Valokuvaaja: Emmi Kaukelin valokuvausemmikaukelin.fi

Tarvitsetko tukea?

Tarvitsetko vertaistukea, chatti-kaveria tai haluatko puhua ongelmistasi? Katso tästä eri tukimuotomme:

Tukea tarjolla