Äiti, joka yritti

Olin 19 vuotias kun aloin odottamaan tytärtäni. Tilanne lapsen isän kanssa oli hankala. Emme koskaan seurustelleet, vaan meillä oli pikemminkin humalantäyteinen kesäromanssi. En juuri hämmästellyt, kun hän heti kuultuaan raskaudesta mainitsi, ettei hänellä ole aikomustakaan olla isä lapselleen. Se oli minulle ihan okei. Olin heti plussattuani tiennyt, että kasvatan lapseni yksin. Toisaalta oli harmillista tietää, ettei lapsi koskaan tulisi tuntemaan isäänsä.

Vaikka sävelet vauvan isän kanssa olivat selkeät, oli alkuraskaus minulle vaikea. En tuntenut silloiselta asuinpaikkakunnaltani juuri ketään hänen lisäkseen. Yksi ystävä minulla oli, mutta hänkin eli vielä nuorelle tyypillistä juhlivaa elämää. Jäin ulkopuoliseksi kaikesta. Lopulta yhdessä perheeni kanssa päätimme, että minun on aika muuttaa lähemmäs kotia ja perhettä.

Muutin Vantaalle siskoni naapuriin. Jälleen uudelle paikkakunnalle, siskoa lukuun ottamatta ihan yksin. Ilman ystäviä. Aloin olla hieman alakuloinen, sillä elämässäni tapahtui paljon suuria muutoksia, mutta läheisimmät ystäväni asuivat yli 30 kilometrin päässä. Toki lähempänä kuin ennen, mutta silti niin kaukana. Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa nähdä päivisin.

Jatkuvasti surullinen

Yksinäisyys laukaisi raskauden aikaisen masennuksen. Eikä huono rahatilanne, useamman ystävyyssuhteen päättyminen tai ahdistus vauvan kanssa pärjäämisestä helpottanut asiaa. En kuitenkaan uskaltanut sanoa ääneen, että olin jatkuvasti surullinen. Päinvastoin vakuutin kaikille, että juuri nyt ja juuri näin on hyvä.

”Uudella paikkakunnalla on kiva asua, kun voi aloittaa ihan alusta” tapasin sanoa. Oikeasti olisi varmaan pitänyt muuttaa lapsuuden maisemiin, aidosti lähelle perhettä ja vanhoja kavereita.

Lukittauduin raskauden ajaksi kotiin. Sisustin vauvan huoneen ja siivosin asunnon valmiiksi vauvaa varten monta kertaa päivässä. Ajatus vauvasta paransi mieltä. Pian saisin nähdä oman pienen tyttäreni ja voisimme elää ihanaa vauva-arkea ihan kahdestaan. Ajatuksissani olin jo lempeä, hyvinvoiva ja kaikista parhain äiti.

En malttanut sulkea silmiäni

Kun tyttäreni syntyi, huomasin heti hänen olevan äänekäs lapsi. Kaikki toiveeni suloisesta tuhisevasta prinsessatytöstä kaikkosivat jo synnytyssalissa, kun ensimmäinen parkaisu pääsi pihalle. Ja se itku jatkui… ja jatkui. Ja kun vauva viimein nukkui, en itse malttanut sulkea silmiäni. Reilun kahden vuorokauden aikana sairaalalla nukuin vain kaksi tuntia.

Nyt sitä sitten oltiin äiti.

Nuoren ikäni vuoksi en uskaltanut sairaalalla pyytää hoitajia apuun. Ehkä hädin tuskin suihkun ajaksi. Suihkussakin vietin vain viisi minuuttia, koska kuulin tyttäreni itkun käytävän toisesta päästä. ”Helvetin hienoa” muistan ajatelleeni. Puin äitiysvaipan ylleni ja tyhjä raskausvatsa heiluen taapersin imettämään parkuvaa lasta. Hymyilevä hoitaja jätti meidät kahden kesken ja naurahti lähtiessään, kun on niin topakka tyttö. No sanos muuta.

Pääsimme kotiin seuraavana päivänä.

Niin ihana vauva-arki

Kotona meillä meni tytön kanssa alussa hyvin. Minun osaltani ainakin. Jaksoin siivota, pestä pyykkiä, laittaa itselleni ruokaa ja nauttia niistä hetkistä, kun vauva ei itkenyt. Yritin toden teolla luoda lapseeni vahvaa tunnesidettä. Mutta sitten väsyin. Tytöllä oli vatsavaivoja, hän nukkui aivan liian vähän ollakseen vauva, itkua kesti tunteja ja syöminen oli ajoittain hyvin nuukaa. Lopulta en enää jaksanut. En ollut nukkunut viikkoihin muutamaa tuntia enempää. Aloin syömään valtavia määriä lohturuokia, en harjannut hiuksiani, en poistunut kotoa kuin lähikauppaan ja kaikki energiani meni siihen, että ystävien tai perheen saapuessa tervehtimään jaksaisin näytellä ja päivitellä että ”On se vauva-aika niin ihanaa”.

Läheisimmät näkivät valheeni läpi. Perhe tuli välillä auttamaan ja katsomaan tyttöä, että saisin torkkua hetken. En toki meinannut malttaa. Huoli lapsesta toisen käsissä oli niin iso ja minun oli näytettävä, että pystyn vanhemmuuteen yksinkin. En halunnut epäonnistua äitinä.

Valheiden verkko

Näyttämisen tarve oli suuri. Ystäväni ihmettelivät, kuinka jaksan niin vaikean vauvan kanssa. Kuinka pysyn niin rauhallisena ja pirteänä? Kuinka selviydyn arjesta niin positiivisin mielin? Vastaus on hyvin simppeli. Valehtelemalla.

Kun paikalla oli muita ihmisiä, olin hyvin lempeä. Mutta kun jäimme vauvan kanssa kahden, kirosin äitiyden pohjamutiin. Hirveäähän se oli ja lapsi pelkkä riesa. Vauva huusi huutamistaan taukoamatta, yli puolet päivästä. Hulluksi siinä metelissä tuli ja voimat olivat aivan lopussa. Tilanne oli kurja meille molemmille. Ja sellaisena se pysyi niin kauan, kunnes uskalsin (hieman kaunistellen kylläkin) avata tilannetta neuvolassa ja sain apua.

Olin väsynyt ja masentunut ensimmäiset kaksi vuotta tyttäreni elämästä. Sitten vasta alkoi helpottaa vähitellen.

Toki minulla oli kausia, kun voin aidosti ihan hyvin ja side lapseen tuntui aidolta ja vahvalta. Masennuskauden keskellä saattoi olla päiviä, kun olin oikeasti onnellinen. Mutta rehellisesti… aito rakkaus lapseen syntyi vasta siinä kohtaa, kun uskalsin ottaa vastaan apua. Tai oikeastaan, kun olin saanut apua jo jonkin aikaa.

Ennen aitoa sidettä, tein pitkään työtä lähentyäkseni tytön kanssa. Halu olla rakastava äiti oli äärettömän suuri ja tein mitä vain tunteakseni tyttäreni omakseni. En sano, ettenkö olisi välittänyt lapsestani tai ettei minulla olisi ollut lämpimiä tunteita tytärtäni kohtaan lainkaan, sillä totta kai niitä oli. Mutta on vaikeaa tuntea rakkautta, kun aamulla herää vihaten elämää ja haluaisi vain olla poissa.

Aitoa onnea, rakkautta, lämpöä

Tänä päivänä meillä menee hyvin. Tyttäreni on neljävuotias iloinen ja leikkisä lapsi. Mutta vaikka olemmekin nykyään onnellisia, minua surettaa, kaduttaa, hävettää ja ahdistaa vieläkin ajatella, etten aina ole ollut hyvä äiti lapselleni. Tai niin hyvä kuin olisin halunnut olla. On vaikeaa päästä yli menetetystä vauva-ajasta. Suurin osa siitä on vain mustaa sumua. Ja vaikka masennus ei koskaan ole omasta tahdosta kiinni, se painaa mieltä ajoittain. Olisipa ollut toisin.

Jos vain voisin, palaisin ajassa taaksepäin. Halaisin itseäni ja muistuttaisin, ettei minun tarvitse esittää ja on hyväksyttävää pyytää apua, jos väsyttää. Kääntyisin myös tyttäreni puoleen. Nostaisin hänet syliini ja sanoisin hänelle sanat, jotka hän olisi ansainnut kuulla. Aidosti. ”Minä rakastan sinua”. 

Tarvitsetko tukea?

Tarvitsetko vertaistukea, chatti-kaveria tai haluatko puhua ongelmistasi? Katso tästä eri tukimuotomme:

Tukea tarjolla