Ylläpitohoitona kalenteri
”Tyhjyyden tunne. Se on se harmaa tyhjyys.” Näin vastasin, kun minulta kysyttiin, miltä masennus tai sen pahimmat hetket tuntuvat. Muistan myös hetkiä pikkuvauva-ajoilta, kun päivät tuntuivat harmaan sijasta sysimustilta. Odotin vain, että päivä olisi ohi. Iltakaan ei tuonut helpotusta eikä varsinkaan yö, kun vauva huusi vieressä enkä saanut nukkua. Sitten paloi hermo ja sanoin vauvalle tai toiselle lapselle jotain rumaa liian kovaan ääneen, vaikka kuinka tiedostin, että aikuisen tulisi pysyä aikuisena ja lohduttaa lasta, joka on itsekin hukassa oman tunteensa ja itkunsa kanssa.
Jos masennuksesta avautuu jollekin tutulle tämän kysyessä huolettomasti kuulumisia, saa usein kuulla erilaisia ratkaisuehdotuksia. Itsekin sorrun välillä näitä antamaan, vaikka tiedän, että se ei sillä hetkellä helpota. Kehotetaan menemään kerhoihin, tapaamaan ihmisiä, lähtemään lenkille tai vähintään hiekkalaatikolle, muistutetaan terveellisen ravinnon tärkeydestä ja liikunnan riemusta. Lähipiirille kannustetaan tiedottamaan tilastaan mahdollisimman avoimesti ja ottamaan kaikki apu vastaan. Juu. Neuvominen on täysin luonnollista, koska myötätuntoa on vaikea antaa varsinkaan silloin, jos ei ole kokenut samaa eikä ymmärrä toisen kertomaa.
Olen itse kokeillut näitä kaikkia yllämainittuja keinoja. Ensimmäisestä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta toipuessani suuressa roolissa olivat äitini konkreettinen tuki lapsenhoidossa, opiskelujen jatkaminen, päivärutiineihin palaaminen sekä uusi liikuntaharrastus ja sen myötä solmitut ihmissuhteet. Silti korvaamaton apu oli ammattiapu. Perhetyöntekijä ja neuvolapsykologi. Ihmiset, joka ymmärsivät, että masennus ei ole mikään ”vikatila”, joka on saatava käännettyä pois päältä. Itse en sitä silloin ymmärtänyt ja vieläkin tekee välillä tiukkaa. Pyristelen kaikin keinoin ja juoksen karkuun. Mutta olen vähitellen alkanut ymmärtää, että hyväksyminen on avainsana. Sen hyväksyminen, että masennus on osa minua ja sen kanssa on opittava elämään. Se on otettava vastaan ystävänä, vähän niin kuin suru läheisen kuoleman jälkeen. Niin kauan, kun sitä pakenee, se tuntuu tappavalta. Mutta kun sen päästää sisälle ja antaa vaan tuntua, niin ei siihen ehkä kuolekaan.
Luin hiljattain Tommy Hellstenin artikkelia. Siinä sanottiin, että kontrolli lisää pelkoa. Jäin miettimään tätä. Minulla on neljä lasta. Kahden synnytyksen jälkeisen masennuskauden välissä olen elänyt läpi kaksi synnytystä ja kaksi vauva-aikaa ilman masennusta. Tämä tavallaan ”masennukseton” kausi elämässäni oli näennäisesti järjestelmällisintä aikaa. Ostimme omakotitalon. Remontoimme. Sain vakituisen työn. Lapset aloittivat harrastuksia. Tein useita erilaisia projekteja työn ohella. Luin valtavan kasan kirjallisuutta. Kävin lukupiirissä. Laihdutin kymmenen kiloa ja uudella ruokavaliolla kohensin kehon koostumustani laskien rasvaprosentin minimiin. Juoksin puolimaratonin. Hankin lapsille merkkivaatteita. Säästin rahaa ja teimme pari ulkomaanmatkaa. Ennakoin ja suunnittelin kaiken.
Tämä ajanjakso elämässäni oli todella kontrolloitua. En masentunut, koska kalenteri pakotti minut pysymään tolkuissani. Se oli tehokasta ylläpitohoitoa. Mutta sitten tulin yllättäen raskaaksi. Neljäs lapsi syntyi kaksi vuotta sitten ja siinä sitä oltiin taas, keskellä synnytyksen jälkeistä masennusta.
Ylläpitohoito on kai tyypillistä minunlaiselleni suorittajaihmiselle. Kuulin terapeutilta, että sille on virallinenkin nimike: acting out. Defenssi, jossa pyritään jatkuvalla tekemisellä pitämään paha olo loitolla. Minulla kyseinen defenssi puskee päälle helposti ja silloin kun en sitä pääse toteuttamaan, iskee näköjään masennus. Mutta mitä juoksen karkuun? Mikä siinä paikalleen jäämisessä ja pysähtymisessä pelottaa ja saa masentumaan? Sitä en ole vielä saanut selville.
Uskon kliseisesti, että kaikella on tarkoituksensa. Silläkin, että olen tässä tänään ja että sain esikoisen 15 vuotta sitten ja masennuin. Ja kaikella sillä, mitä on siinä välissä tapahtunut. Jostain syystä minun matkani on pitänyt olla juuri tällainen kuin se on ollut.
Pelko kahlitsee minua monessa asiassa. Kun esikoinen starttaa mopollaan pihasta ja kolmasluokkalainen lähtee yksin bussilla kouluun, pelkään jotain sattuvan heille. Kun yläkerrassa haisee savu takkaa poltettaessa, pelkään talomme olevan tulessa. Kun tuntematon numero soittaa, pelkään sen olevan poliisi, joka ilmoittaa sattuneesta onnettomuudesta. Pelkään, että lapsenikin joutuvat käymään läpi masennuksen tai jopa elämään sen kanssa koko elämänsä. En nimittäin pidä masennusta kovin kivana seuralaisena, vaikka yritänkin hyväksyä sen osaksi arkeani. Mietin taas lausetta ”kontrolli lisää pelkoa”. Miten voisin päästää irti kontrollista ja ottaa rennommin? Pääsisinkö sitä kautta peloista eroon?
En oikeastaan tiedä, mikä oli tämän tekstin tavoitteena tai oliko tässä mitään varsinaista sanomaa. Kirjoittaessani masennuksesta tunnen, että olen sen äärellä enkä pakoile sitä. Ja sitä harjoittelen tällä hetkellä: silmiin katsomista pakenemisen sijaan.
Nimimerkki: Syntymästä sairastunut