Vauvakuplastani tuli pimeä, yksinäinen paikka
On kaunis elokuinen päivä. Työnnän rattaissa hentoa vastasyntynyttä lastani. Jokainen askel tuntuu siltä, kuin maan vetovoima vetäisi minua kaikin voimin alaspäin. Ajattelen, että en jaksaisi kävellä enää askeltakaan, mutta vierellä kulkeva puolisoni kannustaa minua jatkamaan. Jos jaksan kävellä tämän yhden lenkin, voin mennä sen jälkeen lapsen kanssa lepäämään.
Puhelin piippailee ystävien ja sukulaisten viesteistä. He kysyvät vauvan vointia ja pyytävät saada kuvia. He haluavat kuulla, miten ihanaa elämä vauvan kanssa on. Minä en jaksa puhua tai kirjoittaa. En ymmärrä, mitä he ihanuudella tarkoittavat, sillä en tunne mitään. Mieleni on samaan aikaan turtunut ja pelokas. Ei tämä ollut sitä, mitä olin kuvitellut pikkuvauva-ajan olevan.
Raskausaikani ja synnytykseni ei mennyt niin kuin olin ajatellut, ei lähellekään. Sairastuin puutiaisaivokuumeeseen, jonka vuoksi vietin pitkän ajan sairaalassa yksin tietämättä aluksi, mikä minua vaivasi. Viikon sairaalassa olon jälkeen sain diagnoosin ja aloin kuntoutua. Vauvalla oli onneksi kaikki hyvin. Minulle sairastuminen oli aiheuttanut lieviä neurologisia oireita, joka vaikutti esimerkiksi kirjoittamiseen, lukemiseen, keskittymiseen ja muistiin. Lisäksi sairastuin synnytyksessä hengenvaaralliseen pre-eklampsiaan, HELLP-syndroomaan, jonka vuoksi en saanut lasta heti rinnalleni ja vietin useamman päivän yksin osastolla.
Kun vihdoin pääsin vauvan ja puolisoni luokse perhehuoneeseen itkin helpotuksesta ja siitä, että olimme kaikki hengissä ja terveitä. Vaikka olin päässyt pois osastolta läheisteni luo, tilanne ei ollut vielä ohi. Vointiani tarkkailtiin tiuhaan, enkä saanut juurikaan liikkua tai muuten rasittaa itseäni. Lääkäri ohjeisti puolisoani hoitamaan vauvan yösyötöt sillä tarvitsin kunnon yöunet, jotta palautuisin hurjasta synnytyksestä.
Nukahtaminen oli vaikeaa. Nukuin pienissä pätkissä, liikuin huterasti ja varovaisesti.. Puolisoni oli ottanut vauvan hoidon hienosti haltuun. Katselin ja ihailin hänen vanhemmuuttaan. Samalla pelkäsin omaa vuoroani. Olin fyysisesti vielä niin huonossa kunnossa, että lapsen sylissä pitäminen pelotti minua. Pelkäsin, että teen jotain väärin ja lapsi kärsii. Kerran laskin hanasta vahingossa liian lämmintä vettä kun pesin vauvaa. Hän alkoi itkeä ja niin aloin minäkin. Hoidin homman loppuun, mutta sen jälkeen sätin itseäni epäonnistumisesta ja siitä etten ollut keskittynyt tarpeeksi.Tunsin itseni huonoksi vanhemmaksi.
Sairaalassa yritin pinnistellä, vaikka oloni oli hirveä. Ajattelin sen johtuvan hormoneista. Olinhan kuullut, että synnytyksen jälkeen monet synnyttäneet ovat “ihan sekaisin”. Toistin itselleni mielessäni, että kaikki on hyvin ja tämä menee vielä ohi. Kohta pääsemme kotiin, sitten alkaa ihana arkemme rakkaudentäyteisessä vauvakuplassa, josta kaikki puhuvat.
Olin loputtoman väsynyt, mutta en pystynyt nukkumaan
Kotimatkalla huomasin ahdistuvani, kun puolisoni oli kaupassa hakemassa kotiin syötävää ja vauva nukkui autossa vieressäni. Pelkäsin koko ajan, että vauva herää eikä meillä ei ole hänelle ruokaa. Maitoni ei ollut noussut, vaikka olin yrittänyt kaikkeni edistääkseni asiaa sairaalassa: hieroin rintoja, pidin vauvaa ihokontaktissa, harjoittelin imetysasentoja, yritin rentoutua. Kun vauva ei ollut lähellä, katselin hänen kuviaan. Pumppasin säännöllisesti, mutta mitään ei tapahtunut. Mietin hädissäni, mitä tekisin, jos vauva alkaisi itkeä?
Kun pääsimme kotiin, halusin vain nukkua. Nukuimme puolisoni kanssa vuoroissa. Kun toinen nukkui, toinen hoiti vauvaa. Minä en kuitenkaan saanut unta.Kun vauva nukkui, päässäni pyöri tuhat kysymystä. Mitä, jos en osaa olla vanhempi? Mitä, jos vauva putoaa? Mitä, jos vauva traumatisoituu? Mitä, jos vauva pitää minua ihan hirveänä tyyppinä?
Lopulta olin niin väsynyt ja itkuinen, että puolisoni laittoi minut nukkumaan ja sanoi, että huomenna haemme apua. Onneksi saimme sitä. Otimme asian puheeksi lapsemme tarkastuskäynnillä Naistenklinikalla. Pääsin pariksi päiväksi lepäämään osastolle. Sain lääkityksen ja ohjeet hakea apua verkkosivuilta, joissa oli tietoa perheille tarjottavasta avusta. Sairaalassa itkin lääkärille, sitä, että pelkään menettäväni toimintakykyni. Tunsin sen olevan lähellä. Lääkäri katsoi minua lempeästi ja sanoi:
“Et menetä. Me pidämme huolen, että saat apua”.
Lääkärin edessä tunsin olevani epäonnistunut vanhemmuudessa ja elämässä. Miksi en jaksanut? Tätä minä olin aina halunnut ja nyt itkin, kun vauva-arki on rankkaa. Lääkäri katsoi minua lempeästi ja muistutti, että meillä jokaisella on tietty määrä voimavaroja. Määrää emme voi itse valita. Tähän asiaan en voisi itse vaikuttaa, vaikka haluaisin. Sain diagnoosin: synnytyksen jälkeinen masennus.
Aluksi avun hakeminen tuntui todella vaikealta, sillä olin niin väsynyt. Kaikki ylimääräinen tekeminen ja asioiden selvittäminen tuntui ylitsepääsemättömältä, kun mieli oli uupunut ja synkkä. Halusin vain maata peiton alla ja olla pois muun perheen tieltä. Itkin, kun en tuntenut mitään. En tuntenut ylitsepursuavaa rakkautta, jota pienen tuhisevan vauvan äidin kuuluisi tuntea. Olin tyhjä. Tunsin olevani ajatusteni ja tunteideni kanssa täysin yksin.
Teki mieli huutaa, että miksei kukaan kerro, mitä pitää tehdä? Itkin äidilleni, että miksei tässä maailmassa ole sellaista apua, että joku tulisi kädestä pitäen kertomaan, miten vauvan kanssa ollaan. “Se on vain vaihe, joka menee ohi” ei helpota siinä tilanteessa, kun lapsi huutaa täyttä kurkkua, olet yrittänyt tehdä kaikkesi, mutta mikään ei toimi.
Lapsellamme oli vatsavaivoja ja voimakasta puklailua, minkä vuoksi hän oli iltaisin hyvin itkuinen eikä pystynyt rauhoittumaan illalla sänkyyn refluksioireiden takia. Nostimme sänkyä, kokeilimme erilaisia korvike vaihtoehtoja, sillä epäilimme oireiden johtuvan maitoallergiasta. Neuvolassa oireiden sanottiin olevan normaalia pikkuvauvan kehitystä. Viides testaamamme maitoallergikoille tarkoitettu korvike pysäytti oireet.
“Jokaisella on omat keinonsa, pitää olla luova”, totesi psykiatrinen sairaanhoitaja yhdellä vastaanotolla. Mietin, miten voisin olla luova, kun en edes pysty muistamaan omaa nimeäni tai sitä, mitä tein viisi minuuttia sitten. Miten kukaan pystyy olemaan luova pikkuvauva-arjessa, jossa krooninen univaje sumentaa aivotoiminnan ja ainut asia, mitä pystyy tekemään, on vain yrittää selviytyä. Itkin, puhuin tunteistani puolisolleni ja tein arjessa sen, mitä pystyin. Eräänä päivänä olin itkenyt neljän tunnin aikana neljä kertaa. Ajattelin, että jos jaksan vielä tämän päivän, niin ehkä huomenna helpottaa.
Rutiinit ja terapia auttoivat selviämään pahimman yli
Kun puolisoni meni töihin, arki vauvan ja masennuksen kanssa oli vaikeaa. Pelkäsin traumatisoivani lapsen itkullani. Olin juuri aloittanut masennuslääkityksen, ja sen sivuoireet hormonimyrskyn keskellä olivat aluksi vaikeita kantaa. Arki kuitenkin pakotti myös minut ylös sängystä ja noudattamaan tarkkoja rutiineja. Vauva nukkui parhaiten vaunulenkeillä. Ulkoilma ja kävely helpottivat ahdistusta. Pian lääkitys alkoi tepsiä ja sain enemmän tarmoa ja toimeliaisuutta, mikä taas lievensi masennusoireita.
Saimme myös kotiapua ja pääsimme koko perheen voimin keskustelemaan kokemuksistamme terapeuttiseen vauvatyöhön erikoistuneen ammattilaisen kanssa. Oli helpottavaa kuulla, etten ollut ainut äiti maailmassa, joka oli sairastunut masennukseen. Saimme kotiavuksi aivan ihanan hoitajan, jolla oli kätilötausta ja pitkä kokemus pienten vauvojen hoidosta. Kun hän hoiti lasta, minä lepäsin ja kävin kampaajalla tai koiran kanssa kävelyllä. Oma aika antoi minulle mahdollisuuden pysähtyä ja rauhoittua. Kun sain olla yksin, tuntui siltä, että henki alkoi taas kulkea ja ajatukset kirkastua.
Terapiassa käsittelimme traumaattista synnytystä ja vanhemmuuden aiheuttamia elämänmuutoksia. Oli todella korjaavaa ja ihanaa kuulla terapeutin reflektoivan keskustelua ja nostavan esiin positiivisia näkemyksiä meistä perheenä ja vanhempina. Etenkin, kun itse olin ajatellut olevani masennukseni kanssa todella huono, kykenemätön ja epäonnistunut vanhempi.
Arkisissa vauvan hoitoon liittyvissä kysymyksissä saimme apua kaupungin sosiaaliohjauksesta, jonne soitimme säännöllisesti ja kerroimme kuulumisia. Sosiaaliohjaajamme oli osaava ja empaattinen. Hän kuunteli, ymmärsi ja antoi hyviä luku- ja katseluvinkkejä vauvan kehityksestä.. Oli huojentavaa pallotella omia näkemyksiä jonkun kanssa, jolla oli asiaan ammatillinen näkemys.
Kymmenen kuukauden jälkeen herään illalla lapseni itkuun ja menen lämmittämään hänelle maitoa. Lapseni on jo iso ja jäntevä. Hän makaa sylissäni silmät kiinni ja imee terhakkaasti tuttipulloa. Samaan aikaan hän silittää kämmenselkääni pienillä hennoilla sormillaan. Alan itkeä. Tällä kertaa itku ei ole väsymystä tai surua. Ne ovat helpotuksen kyyneleitä. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että saan olla juuri tässä ja nyt. Kuunnella tuhisevaa vauvaani ja tuntea, kun hänen pienet sormensa tarttuvat määrätietoisesti käteeni. Pystyn luottamaan siihen, että hän on turvassa.
-N.-