SYKSY SYNKISTÄÄ
Syksyn pimeys on tehnyt oloni ahdistuneeksi. Lapsena rakastin syksyä. Sitä, kun koulu alkoi ja näki taas kaikki kaverit ja pääsi kiinni arkirytmiin. Viihdyin aina koulussa ja suurelta osin siksi päädyin myös opettajan ammattiin. En muista, että syksyn pimeys olisi koskaan lapsena ahdistanut minua. Kylmenevinä syysiltoina kaivoimme taskulamput esiin ja leikimme naapuruston lasten kanssa pimeäpiiloa tai muuten vaan hiiviskelimme pihoilla. Omenavarkaissakin käytiin ja se toi kaivattua jännitystä arkeen vielä teini-ikäisenäkin. Ensimmäiset muistot pimeyden tuomasta ahdistuksesta liittyvät syksyyn, jolloin olin 18-vuotias ja asuin ensimmäistä kertaa omillani. Fillaroin märkänä kotiin kantakuppilasta liian myöhään ja aamuisin rättiväsyneenä en olisi jaksanut raahautua lukion tunneille. Suoriuduin kuitenkin lukiosta ulos kiitettävin arvosanoin eikä masennukseni tai uupumukseni näin jälkikäteen ajatellen edennyt kovin raskaaksi rämpimiseksi.
Nyt kun oma esikoiseni on saavuttanut teini-iän, olen lueskellut paljon nuorten masennuksesta. Liian vähäinen uni, heikkolaatuinen ravinto, liikunnan vähäisyys, yksinäisyys, riippuvuudet, vetäytyminen… Siinä asioita, joista vanhemman pitäisi olla huolissaan. Olen peilannut omaa teini-ikääni oman lapseni nykypäivään. Miten minä nukuin? Miten meillä syötiin? Liikuinko tarpeeksi? Vetäytymisen kohdalla lähinnä naurahdan, koska siitä en ainakaan kärsinyt. Olin AINA menossa, kavereideni kanssa enkä koskaan kotona. Kotiintuloajat toki oli asetettu ja niiden mukaan myös kotiin saavuin – karatakseni sitten parin tunnin kuluttua ikkunasta ulos, kun vanhemmat olivat nukahtaneet. Lähinnä viikonloppuisin tietenkin, koska tuohon aikaan arkisin kävivät koulussa pahimman luokan bilettäjätkin. En ainakaan muista, että 90-luvulla luokassani olisi ollut lintsaajia.
Peruskouluaikana huolehdin nukkumisestani tunnollisesti. Laskin tunteja, että ehtisin nukkua tarpeeksi. Muistan 5. luokan opettajan kertoneen, että minun ikäiseni tarvitsee unta 8,5 tuntia yössä. Tämän mukaan nukuin koko yläasteen. En usko olleeni fyysisesti väsynyt. Päiväkirjani paljastavat, että olen ollut jo tuolloin melkoinen suorittaja. Jokainen päivän tapahtuma on kirjattu ylös aamuheräämisestä alkaen! Jokainen aamupala, koulubussin numero ja oppitunti on dokumentoitu. On laskettu vatsalihasliikkeet, hyppynaruhypyt, tekstiviestit ja pianoläksyjen harjoitteluminuutit. Muistan stressanneeni ja jättäneeni usein hommia viime tinkaan, mutta silti kaikki minulle annetut tehtävät olen hoitanut viimeisen päälle tarkasti. Lukioaikana aloin tinkiä yöunista ja aamuisin oli ikävä herätä, kun aina väsytti.
Huomaan, että teini-ikäinen talossa resonoi minussa voimakkaasti. Jos olenkin aina analysoinut kovasti asioiden taustoja, nyt pää pyörittää kelaa taukoamatta ja tuntuu, että uuvutan itseäni jatkuvalla pohdiskelulla. Olemme mieheni kanssa tarkkoja kotiintuloajoista, mutta silti syyllistyn, kun teini kiukkuaa, että joutui lähtemään ensimmäisenä kotiin illanvietosta. Toivon, että hän viihtyisi kotona, mutta ahdistun, jos hän viettää monta peräkkäistä iltaa omassa huoneessaan.
Onko lapseni yksinäinen? Olemmeko liian tiukkoja kasvattajia? Onko masentunut mielialani tarttunut lapseeni? Riitelemmekö liikaa? Kärsivätkö pikkusisarukset jatkuvasta teiniväännöstä? Onko jokaiselle lapselle riittävästi aikaa? Annanko lasteni ilmaista itseään riittävästi? Asetanko rajoja kohtuudella vai liikaa tai liian löysästi? Onko puhelimen käyttöä syytä rajoittaa entisestään? Miljoona kysymystä risteilee päässäni ja tähän samaan sirkukseen sekoittuu vielä oma identiteettikriisini, jossa ajelehdin päivästä toiseen pohdiskellen alanvaihtoa, mahdollista opiskelupaikkaa, tulevia projekteja, apurahahakemusten täyttöohjeita ja tilin saldoa…
Lisäksi itse masennuspeikko rallattaa piirileikkiä pääkopassani aamusta iltaan. Syksykö tämän sai taas aikaan? Johtuuko tämä pimeydestä tai traumaattisista muistoista, joita on osunut syksyihini myöhemmässä elämässä? Näen painajaisia liikenneonnettomuudesta, jossa menetin ystävän juurikin syksyisillä maanteillä. Mietin, miksi elämä ei tunnu mielekkäältä? Milloin elämä viimeksi oli mutkatonta ja sujuvaa ja tuleeko se koskaan enää olemaan sellaista? Toisaalta, kuuluuko elämän edes olla helppoa? Joku viisas sanoi, ettei meille ole helppoa elämää luvattukaan. Seuraavaksi jo pyörittelen masennuksen syvintä olemusta. Mitä masennus oikeastaan on? Ahdistusta, ankeutta, itkua, itkemättömiä itkuja, harmautta, heitteleviä tuntemuksia, väsymystä, unettomuutta, epävarmuutta, epäluottamusta itseen ja omaan jaksamiseen…
Kriisintäyteisen syksyn keskellä pistän kaverille tekstiviestiä ja kysyn neuvoja selviytymiseen. Hän on itsekin kokenut masennuksen, työuupumuksen sekä terveyshaasteita ja siksi hänen vastauksellaan on minulle erityinen painoarvo. ”Mitä olet vailla?” hän kysyy. ”Mikä on se tarve, jota vailla olet nyt?” Tätä mietin kuumeisesti monta päivää. Lisää kysymyksiä, lisää mietittävää pienen ihmisen solmuisille aivoille. Tarpeen tunnistamiseen ei taida pelkät aivot riittää vaan sydäntäkin pitää kuulostella ja punnita. Olen juuri työni puolesta päätynyt ajatukseen, että julkista työtä tekevät ihmiset (erityisesti taiteilijat) ovat keskimääräistä useammin henkilöitä, jotka kaipaavat tulla nähdyksi ja kuulluksi. Onko tästä kyse minunkin kohdallani? Tulla nähdyksi ja kuulluksi tarpeineni kaikkineni. Kiukkuineni, suruineni, harmeineni, itkuineni… Totean, että on ehkä turha analysoida syitä tälle näkemättömyyden kokemukselle. Se todennäköisesti liittyy siihen, että olen viisilapsisen perheen esikoinen ja olen aina ollut hyvin pärjäävä. Olen oppinut häpeämään omaa tunnetason tarvitsevuuttani. En ole pystynyt myöntämään heikkouttani tai pyytämään apua. Ilmaisen harmini helpommin kiukun kuin suoran avunpyynnön kautta.
Terapia tuntuu näillä viikoilla taivaalliselta kokemukselta. Terapeuttini edessä tulen nähdyksi ja kuulluksi. Hän huomaa uuden takkini (kaverin vanha) ja tunnistaa energiatasoni, vaikken mainitse asiasta ääneen. Hän hymyilee hyväntahtoisesti, kun arvostelen työnantajaa, joka ei maksa palkkaani ajallaan. Hän kommentoi ja esittää vastakysymyksiä, haastaa sopivasti ja piirtelee fläppitaululle selkeyttäviä kuvioita. Hän selittää kärsivällisesti asioita tunteen ja järjen vaikutuksen alaisuudessa tehtyjen ratkaisujen eroavaisuuksista. Hän antaa vinkkejä rakentavaan riitelyyn. Hän ei vaadi minulta mitään ja siltikään en tunne syyllisyyttä, kun kiitän ja suljen oven perässäni. Kotimatkalla iskee jo pelko siitä, että terapeutilleni tapahtuu jotakin, ennen kuin olen saanut itseni ylös tämänhetkisestä suosta.
Ahdistuksen ja masennuksen voimistuessa pelot ottavat enemmän valtaa. Ne tulevat erityisesti öisin. Näen painajaisia, joissa olen velvollinen auttamaan hätään joutuneita, mutta en saa sanaa suustani. Pahimmissa unissa lapsilleni tapahtuu jotakin kamalaa. Kidnappaajat, ryöstäjät, tulipalot, sota ja luonnonkatastrofit ovat öisen katselukanavani vakio-ohjelmistoa. Uuvuttavaa. Yhtenä yönä näen unta loputtomista liukuportaista. Aamulla googlaan unien merkityksestä ja löydän listan, jossa on erilaisia sanoja aakkosjärjestykseen listattuna. ”Portaat kuvastavat omaa kehontuntemusta. Jos nouset portaita, haluat tiedostaa jotain. Jos laskeudut alas portaita, alitajuntasi haluaa kertoa sinulle jotakin.” Ei yllätä. Edessä on syyslomaviikko terapiasta ja saan kotitehtäväksi kirjoittaa ylös tuntemuksiani masennuksen hetkellä. Se on hyvä läksy, sillä en jaksa enää juosta karkuun ja täyttää elämääni jatkuvalla tekemisellä. Pysähdyn kysymysteni äärelle ja annan itselleni luvan pyöritellä niitä rasittavuuteen asti – ilman syyllistymistä.
– SYNTYMÄSTÄ SAIRASTUNUT –