Kun uusi raskaus pelottaa
Odottaessani esikoislastani sairastuin raskauden aikaiseen masennukseen, joka pitkittyessään muuttui keskivaikeaksi masennukseksi vauvavuoden aikana. Palattuani vanhempainvapaalta töihin, sinnittelin puoli vuotta paikaten henkistä ja fyysistä uupumustani psykoterapialla sekä uni- ja mielialalääkityksellä. Lopulta olin niin poikki, että lääkärini katsoi sairausloman parhaaksi. Toipumiseni vaati puolen vuoden sairausloman töistä. Tämä aiheutti ison taloudellisen loven perheemme toimeentuloon ja lisäsi huolta pärjäämisestä. Kolme vuotta sairastumiseni jälkeen oloni alkoi olla jälleen sellainen, kuin se oli ollut raskautta ennen. Mielialani alkoi normalisoitua ja elimistöni akuutti hälytystila muuttua rauhallisemmaksi. Oloni oli jopa niin hyvä, että aloin haaveilla toisesta lapsesta. Sanottuani asiasta puolisolleni hän pyysi minua pohtimaan olenko todella siinä kunnossa, että jaksaisin käydä uudelleen läpi saman mistä olin juuri toipunut. Näkökulma havahdutti minut todellisuuteen. Aloin nähdä uuden raskauden pelkojeni kautta: entä jos masennun jälleen, mitä jos masennus on vielä edellistäkin pahempi? Kuinka pärjäämme taloudellisesti, jos menetän työkykyni taas pitkäksi aikaa, toivunko ollenkaan? Kestääkö parisuhteemme uuden masennuskauden, hajoaako perheemme?
Olimme saaneet ensimmäisen lapsemme kanssa apua kotikaupunkimme perhetyöltä ja koin tästä häpeää. Pohdin, olisiko uusi raskaus ja lapsen syntymä minulle jälleen niin raskasta, että joutuisimme pyytämään taas apua? Kuinka huono äiti olisin, kun en jaksanut edes yhden kanssa, kuinka muka selviäisin kahdesta ilman ulkopuolista apua? Muistan kuulleeni keskusteluita, joissa todettiin, ettei lapsia pidä tehdä, ellei koe jaksavansa pikkulapsiarkea. Kaikki tämä vyöryi mieleeni kerralla ja kauhistuin kuinka olin saattanut ajatella olevani oikeutettu toiseen lapseen! Minä, joka en kestänyt edes ensimmäisen kanssa sairastumatta!
Vastoin todennäköisyyksiä tulin uudestaan raskaaksi spontaanisti ja odottamatta. Olin tuolloin 40-vuotias. Tiesin, että raskaus saattaa hyvinkin olla viimeiseni. Raskaustestin kaksi viivaa olivat ensin yllätys, sitten riemastuin ja heti perään aloin itkeä. Tiesin saman tien, ettei raskaus voisi jatkua. Pelkäsin liikaa, että joudun uudelleen elämään masennuksen kanssa. Puolisoni oli kanssani samaa mieltä, että raskaus ei ole hyvä asia siinä elämän vaiheessa. Olin musertua, kun tein päätöstä raskauden keskeyttämisestä. Tunsin syyllisyyttä ja itsekkyyttä. Olin tekemässä jotain lopullista vain siksi, koska pelkäsin niin paljon. Syytin itseäni vastuun pakoilusta ja pelkuruudesta. Yritin selittää itselleni, kuinka kaikin puolin järkevää olisi pitää toipumisesta kiinni eikä riskeerata mielenterveyden kanssa. Ei kai tämän nyt näin vaikea päätös pitäisi olla?
Luonto hoiti asian puolestani. Raskaus meni itsestään kesken. Tämä ei tullut yllätyksenä, sillä olinhan jo kypsässä iässä ja tiesin riskit. Tunsin silti surua ja kaipausta menetyksestä. Samalla olin myös helpottunut, sillä minun ei tarvinnut kantaa vastuuta raskauden jatkamisesta eikä keskeyttämisestä. Kokemus oli ajatuksia herättävä: kuinka moni kokee samoin vaikean vauvavuoden jälkeen? Mistä löytyisi tukea ja apua tilanteisiin, joissa uusi raskaus pelottaa? Miten kerätä itseluottamusta siihen, että raskaudet ja elämä pienten lasten kanssa ei välttämättä toista mennyttä, vaan voi olla kokemuksena eheyttävä ja positiivinen?
En tiedä kaikkeen vastauksia, mutta tiedän mitä on, kun uusi raskaus pelottaa. Pelko on tervettä ja tarpeellista tilanteessa, jossa kokee jonkin asian uhkaavan. Tunteiden ja ajatusten ääneen sanominen, auki kirjoittaminen ja keskustelu auttavat saamaan perspektiiviä ja asettamaan uhat mittasuhteisiin. Se, mikä kenellekin on sopiva ratkaisu, on tapauskohtaista. Olipa ratkaisu mikä tahansa, niin se on juuri oikea siihen tilanteeseen. <3
Maija