Haastattelussa anonyymi: Viestejä
”Onko sulla Buranaa?” kirjoitin tekstariin, jonka lähetin naapurilleni ihan tavallisena arkiaamuna. En silloin vielä tiennyt, että se olisi elämäni käännekohdan ensimmäinen viesti. Muistan, kuinka joka paikkaan sattui, mutta ajattelin sen johtuvan fyysisesti raskaasta työstäni. En aikonut kuolemankaan uhalla jättää työpäivää välistä, joten kokosin itseni ja hammasta purren suuntasin sorvin ääreen kuten aina ennenkin. Työpäivän aikana kipu yltyi ja onnekseni naapurini vastasi, että voin tulla hakemaan lääkettä heti kun palaan kotiin. Kipujen yltyessä tuska alkoi olla niin kovaa, että päätin ylpeyteni niellen laittaa pillit pussiin lähteä lepäämään. Mars vain suihkuun ja särkylääkettä hakemaan. Kotiin päästyäni huomasin, ettei ottamani särkylääke toimi, eikä kuumasta suihkustakaan ole hyötyä, joten soitin taksin terveyskeskukseen.
Terveyskeskuksessa lääkäri ilmoitti, että minä synnytän. En siinä kohtaa tiennyt pitäisikö minun itkeä, nauraa vai pudota tuoliltani. Pyysin lääkäriä repimään lapsen pois tai leikkaamaan sen irti vaikka kylmiltään. Avohaava vatsassa ei tuntuisi yhtään niin pahalta kuin kivut mitä koen nyt, eikä minulle mitään lasta ollut oikeasti tulossa. Silti tavallaan en tuntenut mitään, sillä olin niin hämilläni. Tuo lääkäri, joka ei pyynnöstäni huolimatta repinyt minua auki, istutti minut pyörätuoliin ja lähetti synnytyssaliin. Matkalla synnytysosastolle lähetin toisen tärkeimmistä viesteistäni. ”Susta tulee mummi.. niinkun nyt”. Äitini reaktio oli kutakuinkin sama kuin minullakin eli ettäniinkuinmitäettäettämitäettämitä.
Lisää liekkiä
Synnytys oli kivulias eikä millään tavalla positiivinen kokemus. En ollut valmistautunut moiseen fyysiseen kuritukseen yhtään ja olin edelleen shokissa siitä, että minusta ylipäätään tulisi äiti. Vauvan terveydestäkään ei olisi minkäänlaisia takeita, sillä en todellakaan ollut elänyt alkoholitonta elämää ja tupakkaakin kului enemmän kuin pieni vauva jaksaisi kantaa. Oloani ei myöskään helpottanut kaikin puolin haastava parisuhde, johon vauva oli vähintäänkin epätoivottu.
Tuskaisan synnytyksen jälkeen lähetin kolmannen viestini, mikä lienee se kaikkein kivuliain ”Susta tuli just isä”. Tekstiviestin kaveriksi laitoin kuvan nukkuvasta vauvasta ja pyynnön käymään synnärillä heti kun mieheni vain omilta poluiltaan kerkeisi. Seuraavana aamuna vanhan viinan hajuinen nuori mies astui ovesta sisään. Painavin askelin hän asteli petini viereen ja tyynesti ojensi käteeni esitteen adoptiosta. Muksu ei todellakaan meille jää, kuului rumin koskaan kuulemani lause. Olin järkyttynyt sillä vaikka vauva olikin täysi yllätys, minä kerkesin jo päättämään, että yritän edes olla äiti pienelle tytölle, joka todettiin lopulta täysin terveeksi. Huolimatta siitä, että raskausaika oli mennyt minulta täysin ohitse.
Yksinäisyyttä
Mieheni oli ailahteleva. Välillä hän saapui yhteiseen kotiimme ja halusi olla läsnä minun ja tyttäremme arjessa, mutta sitten muutaman päivän päästä hän saattoi lähteä sanomatta sanaakaan. Hyvällä tuurilla saatoin saada perään viestin ”mä en halua nähdä sitä lasta ja eikä sunkaan kannattais olla äiti kun et osaa”. Kitkerät viestit saattoivat sisältää myös ankaria voimasanoja tai vaihtoehtoisesti ohjeita täydelliseen vanhemmuuteen. Kyllä minä osasin äiti olla ja yritin parhaani, mutta mieheni mielestä oli väärin laittaa vauvaa hoitoon vain sillä verukkeella, että haluaisin nukkua tai tarvitsisin tauon.
Minun oli vaikeaa luoda suhdetta lapseen samalla kun kaikki ympärilläni oli ihan sekaisin. Perheeni asui kaukana ja ystäviäkin oli vain pari. Mieheni painosti minua viikoittain laittamaan lapsen adoptioon tai sitten hän uhkaili, että lapsesta kasvaa vioittunut koska hänellä on huono äiti. Tiesin ettei minussa ole äitinä mitään vikaa, mutta kyllä minä sitä epäilin. Useinkin. Olin masentunut ja väsynyt kaikesta tapahtuneesta pitkään syntymän jälkeen, eikä vasten kasvoja lauotut haukut tehneet minusta sen itsevarmempaa.
Tyhmänä minulla oli kuitenkin vielä toivoa, että mieheni mieli vielä muuttuisi. Olihan lapsen syntymä suuri yllätys myös hänelle. Niitäkin päiviä oli, kun hän halusi olla hyvä isä ja pohti kuinka hän saisi itsensä keskittymään perhearkeen. Ajattelin, että eteenpäin mennään pieni askel kerrallaan ja jonakin päivänä meillä molemmilla olisi yhteys tyttöön.
Arki ei kuitenkaan näyttänyt valoisammalta viikkojen kuluessa. Mieheni mukaan lapsi piti sulkea omaan huoneeseensa ja kaikki lapseen liittyvät asiat vaipanvaihdosta nukuttamiseen tuli tapahtua lastenhuoneessa. Olohuone, makuuhuone ja keittiö oli vain ja ainoastaan aikuisten tilaa, jonne lapsella ei ole mitään asiaa. En saanut katsoa televisiota tai kulkea asunnossa hyssyttelemässä itkevää lasta. Lapsi ei saanut tulla huoneestaan edes iloisella päällä, mikäli mieheni oli kotona. Joinain päivinä mies heitti minut ja vauvan ulos omasta kodistamme, sillä hän halusi olla rauhassa tai kutsua kavereita kylään. Huomasin että vauva ei selkeästi koskaan tulisi olemaan osa hänen elämäänsä. Siispä laitoin mieheni poissa ollessa viimeisen viestini ”Tästä lähtien, minä ja tyttö olemme kahdestaan” ja sain mahdollisuuden yrittää uudelleen. Itsekseni.
Onnen hetkiä
Ero vei jonkin aikaa. Asioiden selvittely ja jatkuva taistelu asunnon avaimista, kodin tavaroista ja esimerkiksi siitä kenelle kahvinkeitin kuuluu, pitivät minua pohjamudissa vielä hetken. Mutta kun ero oli viimein selvä ja pääsin tyttäreni kanssa muuttamaan omaan asuntoomme, minusta tuntui kerrankin siltä, että kaikki on niin kuin pitääkin. Uudessa kodissa olimme vapaita ja vauvalla oli tilaa opetella uutta ja tutkia paikkoja. Minä itse sain ensimmäistä kertaa aikoihin nukuttua yöni rauhassa ja katsoa televisiota äänet päällä. Kuka olisi arvannut niin pienen asian tuovan niin paljon iloa.
Kun kaikki muu stressi poistui ympäriltäni, minulla oli myös aikaa ja mahdollisuus rakastua tyttäreeni. Se tapahtui nopeammin kuin kuvittelin ja pieniä rakkauden pisaroita ja aitoa onnea vauvan seurasta ilmestyi päivärytmiimme ripotellen. Tämä oli positiivinen yllätys, koska tähän asti vuorovaikutus oli vaatinut minulta äärimmäisen paljon voimia ja kovaa sinnikkyyttä. Toki arki oli edelleen raskasta, mutta tuskin yksinhuoltajan elämä on koskaan liian helppoa. Alku lapsen kanssa oli ollut niin täynnä draamaa, että vaikka vanhemmuus oli väsyttävää, oli oloni kevyempi kuin aikoihin.
Pian vauvani täyttää vuoden ja minusta tuntuu, että elämme jo täysin normaalia arkea. Tyttäreni on kaunis ja suloinen. Hän on elämäni ehdoton keskipiste ja jokainen päivä hänen kanssaan on täynnä rakkautta ja lämpöä. Olen iloinen siitä, että olin vahva ja rohkea ja päätin antaa lapselleni mahdollisuuden. Jokaisen vanhemman tarina on erilainen ja monet niistä ovat vaaleanpunaisia satuja onnesta, mutta vaikka omani onkin täynnä mieheni aiheuttamia ruskeansävyjä ja hempeät värit jäävät taka-alalle, on tämä tarina elämästäni se kaikkein onnellisin. Loppujen lopuksi en voisi kuvitella olevani mitään muuta juuri nyt kuin äiti.