Äidiksi kasvaminen oli kivinen tie
Useimpien pienten tyttöjen tapaan minunkin lempileikkini lapsena oli kotileikki. Siinä vierähti helposti tuntikausia, kun kuljimme serkkujeni kanssa nuket kainalossa ja tungimme tyynyjä paidan alle, että masussakin näyttäisi olevan vauva. Teinivuosina hoidin paljon nuorimpia sisaruksiani. Olen vanhin viidestä lapsesta ja nuorimman veljeni syntyessä olin 9- vuotias. Kävin mielelläni lapsenvahtina tuttavaperheissä ja 17- vuotiaana matkustin puoleksi vuodeksi Au Pairiksi ulkomaille. Isäntäperheessä oli kolme lasta ja neljäs syntyi siellä ollessani, joten vastasyntyneen käsittelykin tuli tutuksi. Suomeen palattuani aloin pian seurustella ja menin naimisiin 20-vuotiaana. Tulin heti raskaaksi ja esikoisen syntyessä olin ehtinyt juuri täyttää 21. Ensimmäinen yliopisto-opintojen vuosi oli takana ja mies oli armeijassa. Onneksi hän ehti mukaan synnytykseen, vaikka tiukkaa tekikin. Kapteeni huusi hänet metsästä pois megafonilla kesken harjoituksen h- hetken koittaessa. Kasarmin kulmalla odotti kyyti kohti synnytyssairaalaa, jonne oli matkaa 400 kilometriä.
Poikani syntyi yliaikaisena ja synnytys käynnistettiin raskausmyrkytysoireiden vuoksi. Käynnistyksen aloituksesta kului kaksi vuorokautta syntymän hetkeen. Vaikka ponnistusvaihe oli nopea, vain 8 minuuttia, ehdin menettää paljon verta ja episiotomiahaava oli järjettömän kipeä heti alusta asti. Pyörryin synnytyksen jälkeen useita kertoja ja olin todella ”heikossa hapessa”. Pojan syntyessä aamuyöllä olin valvonut kaksi vuorokautta putkeen. Sain hänet rinnalleni ja sen muistan olleen ihana hetki. Kunpa olisin voinut takertua siihen hetkelliseen tunteeseen ja elää tulevatkin vuodet sen voimalla.
Oloni oli kuitenkin väsynyt, sekava ja voimaton. Alapää oli käsittämättömän kipeä. Ensimmäisestä päivästä ei ole juurikaan muistikuvia. Teidän, että ruuat tuotiin vuoteeseen, koska en selvinnyt ruokasaliin. Tasapaino ei riittänyt pysymään pystyssä. Illalla mies lähti takaisin armeijan leirille toiselle puolen Suomea ja minä jäin yksin vauvan kanssa. Muistan, kuinka yöllä pitelin vauvaa pystyasennossa kasvojeni edessä ja tutkailin häntä tarkkaan. Kalju pikkuinen pää, isot siniset silmät. Tuntui omituiselta ajatella, että tämä oli minun lapseni. Hän tuijotti minua vakavana ja jostain syystä, jota en ymmärtänyt, tunsin syyllisyyttä.
Vauva ei liiemmin nukkunut. Imetin häntä ensimmäiset vuorokaudet yötä päivää. Kahden vuorokauden jatkuvan imetyksen jälkeen rinnanpäät olivat aivan verillä ja vauva oksensi verta. Siinä vaiheessa minulle ehdotettiin imetystaukoa ja pumppausta. Koska en pystynyt nousemaan sängystä edelleenkään, ummetus alkoi vaivata. Istuin vessassa ja itkin kipua. Hoitaja löysi minut sieltä ja antoi vatsaa pehmittäviä kapseleita. Sama hoitaja lupasi myös ottaa asiakseen auttaa imetyksen kanssa ja kertoi itsekin imettäneensä yli viisi kuukautta rintakumin kanssa. Vauvalleni oli tässä vaiheessa annettu jo useita kertoja pullosta sekä omaani että lahjoitettua lisämaitoa ja tuttiakin hän söi tottuneesti.
Kolmen päivän kuluttua mies palasi armeijan leiriltä ja sai aloittaa isyyslomansa. Saimme sairaalasta perhehuoneen. Hän hoiti osan yösyötöistä, kun pullosta piti kuitenkin antaa. Vointini oli edelleen todella heikko ja mieliala alkoi olla varsin matalalla. Tässä vaiheessa hemoglobiinini mitattiin ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen. Se oli 87. Sain pussin lisäverta ja sen jälkeisessä kontrollissa hb oli 109, mikä oli sairaalan mielestä riittävästi. Minun onnekseni tuohon aikaan sai sairaalassa käydä vieraita ja perheenjäsenet sekä muutamat parhaat ystävämme kävivät meitä katsomassa. Vierailujen aikana mieliala vähän koheni.
Tuntuu uskomattomalta, että loppulausunnossa lukee: ”vointi osastolla ihan hyvä ja kotiutuu hyväkuntoisena lapsen kanssa kuudentena synnytyksen jälkeisenä päivänä”. Olin aivan hukassa ja peloissani, enkä tiennyt miten ikinä tulisin selviämään vauvan kanssa. Hän oli itkuinen ja imetys oli kaikkine nännirasvoineen, rintakumeineen ja pulloineen haastavaa. Kotimatkalla ostimme kaupasta korviketta ja apteekista bepanthenia kipeisiin rinnanpäihin. Kaalinlehtiä käytin pingotuksen helpotukseksi rintaliiveissä.
Kaikki ihanat vauvatavarat, joita olimme kotiin haalineet, tuntuivat yhtäkkiä turhanpäiväisiltä. Tuntui, että olin valmistautunut aivan väärin ja keskittynyt vääriin asioihin. Olinko edes yrittänyt valmistautua henkisesti? Olin vain paahtanut yliopistolla opintojani laskettuun päivään asti. Olin elänyt aivan samoin kuin aiemmat 13 kevättä olin tehnyt peruskoulussa ja lukiossa. Lukenut koulukirjoja ja tehnyt tehtäviä ja odottanut alkavaa kesälomaa, johon tällä kertaa oli tulossa jotain uutta ja ihanaa: oma vauva. Ehkä neuvolan täti oli yrittänyt valmistaa minua jotenkin ja olin myös lueskellut Vauva- lehtiä ja vieraillut ystävän luona, jolla oli pieni vauva. Mutta ei minulla ollut pienintäkään hajua siitä, mitä vauvan syntymä todella toisi tullessaan ja miten kaikki sisälläni kääntyisi yhtäkkiä ympäri!
Vauva vain itki ja itki ja itselläni oli joka paikka pitkään kipeä ja itku herkässä. Yöt menivät valvoessa emmekä osanneet miehen kanssa jakaa tunteitamme ääneen. Miehellä syntyi side vauvaan kuitenkin helposti ja nopeasti eikä hän esimerkiksi menettänyt hermojaan vauvaan ikinä, kuten minulle vähitellen alkoi käydä. Kun hän palasi isyyslomalta armeijaan, vanhempani ottivat minut ja vauvan lapsuudenkotiini viikkojen ajaksi. Viikonloppuisin mies pääsi lomille ja silloin olimme keskenämme.
Istuin ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen vauvan ollessa kahden viikon ikäinen. Olimme ystäviemme häissä. Lähes koko häiden ajan istuin imetyshuoneen nojatuolissa. Olin aina ollut sosiaalinen ja viihtynyt ihmisten kanssa. Tuntui, että vauva riistäisi minulta kaiken. Ajattelin, etten ikinä enää voisi tehdä elämässäni muuta kuin hoitaa tätä lasta. Kaikki muu oli mennyttä. Vapauteni oli mennyttä. Vastuu tuntui ahdistavalta, jatkuva itku kidutti ja teki lähes hulluksi.
Iltaisin koliikki-itku alkoi kuuden maissa ja sitä kesti lähes puolille öin. Onneksi sain olla vanhempieni luona, missä äitini nukkui vauvan kanssa aamuyöhön asti ja minä sain nukkua sillä aikaa yhtämittaista unta edes muutaman tunnin. Nuoremmilla sisaruksillani oli kesäloma, joten myöhäiset illat eivät haitanneet.
Kun pojan syntymästä oli kulunut kaksi kuukautta, miehen asepalvelus tuli päätökseensä ja palasimme kotiin pysyvästi. Hänen oli kuitenkin mentävä töihin, joten olin päivisin yksin. Yritin tehdä vaunulenkkejä, mutta vauva vain huusi kurkku suorana eikä viihtynyt vaunuissa lainkaan. Kantovälineitä ei tuohon aikaan vielä ollut tarjolla samalla tavalla kuin nykyisin. Istuin sohvalla päivät pitkät ja imetin vauvaa, koska vain sillä tavalla hän pysyi hiljaa ja tyytyväisenä. Luin kirjoja, mutta jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt valita kirjallisuus vähän paremmin. Sota-ajasta kertovat romaanit eivät varsinaisesti olleet kovin piristäviä, vaikka veivätkin ajatuksia muualle.
Kolmen kuukauden iässä poika alkoi nukkua ulkona parvekkeella rattaissa päiväunia. Se oli pelastus minulle. Lisäksi äitini uusi työpaikka sijaitsi 200 metrin päässä kotoamme. Hän tuli työpäiviensä jälkeen välillä hoitamaan poikaa, jotta pääsin jatkamaan opintojani kerran viikossa. Lisäksi otin iltaopintoina muutamia kursseja. Aloitin vielä uuden liikuntaharrastuksen, jossa pääsin tapaamaan muita naisia kerran viikossa.
Masennustani ei tunnistettu neuvolassa enkä saanut sitä kautta apua. Äitini otti yhteyttä perhetyöhön ja sain sitä kautta kerran viikossa perhetyöntekijän meille kotiin kolmeksi tunniksi ulkoilemaan pojan kanssa ja pitämään tälle seuraa. Silloin saatoin käydä vaikkapa kaupungilla yksinäni. Meni kuitenkin pitkään niin, että ajatukseni elämän muutoksesta olivat negatiivisia ja muutenkin ajatteluni oli pessimististä. Se vaikutti joihinkin ihmissuhteisiini.
Vaikka olin masentunut, hoidin kaikki käytännön asiat todella tunnollisesti ja pidin yllä tarkkaa päivärytmiä. Kun nukkumisen kanssa oli ongelmia, menimme mieheni kanssa vertaistuelliseen unikouluryhmään, jossa saimme vinkkejä vauvan nukkumiseen liittyen ja sitä kautta yöunet parantuivat todella paljon pojan ollessa 9 kuukauden ikäinen. Jatkuvat korvatulehdukset sotkivat nukkumista välillä, mutta pääosin nukuimme hyvin tämän jälkeen.
Samoihin aikoihin unikoulun kanssa kävin iltaopintoina kurssia varhaisesta vuorovaikutuksesta. Teknisesti tiesin siis aiheesta paljon ja yritin parhaani mukaan toteuttaa näitä oppeja käytäntöön. Se oli kuitenkin vaikeaa, koska tunnetasolla en kokenut niin vahvaa kiintymystä. Lisäksi lähipiirissä oli ihmissuhdeongelmia, joihin tahtomattani jouduin osalliseksi ja sekin söi energiaani, jonka olisin voinut käyttää vauvan ja minun suhteen vahvistamiseen.
Pojan ollessa 1,5v jatkoin opintojani yliopistolla kokoaikaisesti ja sitä myöten masennus vähitellen väistyi. Se jätti kuitenkin jälkensä ja kannoin paljon syyllisyyttä siitä, etten osannut nauttia esikoisen vauva-ajasta. Suhteeni poikaan on edelleen erilainen kuin hänen jälkeensä syntyneisiin tyttäriini. Onneksi meillä on tiiviit suhteet sukulaisiin ja poika, joka on tänään 15-vuotias, on saanut paljon rakkautta mm. isovanhemmiltaan, joiden kanssa hän on edelleen todella läheinen. Pelkään kysyä häneltä, millaisia ovat hänen ensimmäiset muistikuvansa. Haluaisin viedä hänet keskustelemaan jonkun ammatti-ihmisen kanssa. Pahin pelkoni on, että lapsetkin joutuvat joskus kärsimään masennuksesta.
Koen, että kaikki tapahtunut oli monen asian summa. Olin nuori, elämäntilanne ei ollut optimistinen lapsen syntymiselle, enkä ollut osannut valmistautua tulevaan henkisesti. Synnytys oli rankka, imetys ei onnistunut odotusten mukaisesti, enkä saanut ammattilaisilta kaipaamaani tukea. Mieheni kanssa emme osanneet jakaa tunteitamme ja tukea toisiamme ja lisäksi lähipiirin ihmissuhdeongelmat kuormittivat meitä nuoria liian raskaasti. Meillä ei ollut riittävästi samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä ja olimme kaikin puolin keskenkasvuisia. Ehkä minulla oli käsittelemättömiä asioita liikaa jossakin sisälläni, en tiedä.
Itsestäni olen oppinut, että minun on välttämätöntä ennakoida tulevaa ja varautua suuriin muutoksiin suunnitelmallisemmin. Luonteessani on sellaisia piirteitä, jotka altistavat masennukselle ja sukurasite on myös olemassa. Masennus ei toistunut toisen ja kolmannen synnytyksen jälkeen, koska valmistauduin niihin eri tavalla ja vauvat olivat rauhallisia ja helppoja, heille en halunnut antaa pullomaitoa sairaalassa ja kieltäydyin tutistakin kohteliaasti. Neljännen synnytyksen jälkeen tuttu vieras menneisyydestä kuitenkin saapui jälleen, vaikken uskonut sen olevan enää mahdollista. Nykyisin käyn psykoterapiassa ja yritän saada solmuja auki. Toivun masennuksesta, synnytyksestä on kaksi vuotta ja valoa on jo tunnelin päässä näkyvissä. Tiedän, etten ole yksin ja nykyään uskallan myös eri tavalla puhua masennuksesta.
-Syntymästä sairastunut