Äidit irti synnytysmasennuksesta Äimä ry

Sairastuin psykoosiin toisen lapsen syntymän jälkeen. Esikoisemme täytti pian neljä, kun kuopus syntyi. Olin saanut kaksi keskenmenoa ennen kuopusta, joista toisen vuoksi jouduin sairaalaan ambulanssikyydillä, kun kohtu ei tyhjentynyt kunnolla. Kivut olivat hirvittävät. Ihmettelin, miten olin voinut synnyttää, kun en meinannut kestää keskenmenokipujakaan. Muistin kyllä, että synnytys oli ollut karmea, ponnistusvaiheen hirvittävä halkaiseva kipu oli tarkkana muistissani.

Olin palannut töihin vain pari kuukautta ennen viimeisen raskauden alkua. Eräänä aamupäivänä kesken työpäivän aloin vuotaa kirkasta verta viikolla 13. Pelko oli suuri. Paikallisessa ensiavussa pahoiteltiin jo keskenmenoa, ennen kuin saimme varmistuksen toisen kaupungin lääkäriltä, että sikiö voi hyvin ja vuoto tulee etisistukasta. Jouduin tämän vuoksi olemaan pitkään sairauslomalla, ja odottamisessa oli lisäjännityksensä. Ja synnytys. Se oli yhtä kauhea kuin ensimmäinenkin. Pelkoni vuoksi synnytys ei edennyt, ja lopulta oksitosiinitiputus rysäytti kaiken liian nopeasti auki, enkä ehtinyt saamaan kipulääkettä. Tunsin halkeavani kahtia.

Imetys on minulle erityisen tärkeä asia. Kaksi viikkoa taistelin imetyskivun kanssa. Kävin myös kuumeen takia naistenpolilla tutkittavana, ei löytynyt tulehdusta mistään. Kun imetys alkoi vihdoin sujua kivutta, huokaisin helpotuksesta. Nyt voisin alkaa nauttimaan vauvailusta täysillä.

Mies paljasti salaisuutensa

Vauva oli vajaan kolmen kuukauden ikäinen, kun mieheni tuli siihen pisteeseen, että hänen oli paljastettava minulle, mitä kaikkea hän oli tehnyt avioliittomme ulkopuolella. Parisuhteemme romahti. Puhuimme, puhuimme kolme vuorokautta. Sitten lähdin lasten kanssa vanhempieni luokse. Ahdistus oli suuri, mutta halusimme jatkaa yhdessä, selvitä tästä. Mieheni tapasi ystävänsä, joka auttoi hänen omalla tiellään. Itse kävin tapaamassa pappia, olin ahdingon tunteessa. En saanut nukuttua. Pääni oli kuin täynnä huminaa. Palasin autolla pimeässä kotiin, ja tästä matkasta on muistikuvani jo sellainen, että kaikki ei ollut ihan tavallista. Takapenkin valo syttyi ja sammui itsestään juuri samalla hetkellä, kun nukkuva vauvamme täytti kolme kuukautta. Olin varma, että olen uudestaan raskaana, ja minun oli pakottava tarve pysähtyä ostamaan raskaustesti ja varmistaa asia kesken kotimatkan. Helpotus oli suuri, kun testi oli negatiivinen.

Kotona vajaan viikon aikana ajatukseni alkoivat pirstaloitua, ne pyörivät uskonnollisessa aineistossa, symboliikassa, maailmanhistoriassa, ties missä suureellisessa. Mieheni ihmetteli, muttei tajunnut tilaani. En itsekään huomannut, kuinka epäloogiseksi ajatteluni meni. Näin merkityksiä kaikkialla. Eräänä aamupäivänä olin lähettänyt viestejä usealle ystävälleni: suoritin minulle annettua tehtävää viime hetkellä ennen kuin maailma loppuu. Pidin sylissäni vauvaa, katsoin esikoistani pyörimässä lähelläni, ja tajusin, etten enää pysty huolehtimaan heistä.

Ajatusmyrskyt tulivat aaltomaisina, kuin synnytyssupistukset. Ajattelin, että minun on päästävä hoitoon. Vähän ajan päästä ajattelin, että minun on päästävä suojaan suorittamaan viestintätehtävääni. Soitin miehelleni, että älä pelästy, mutta nyt on päästävä mielisairaalaan.

Olin mukana menneisyyspelissä

Menimme ensiapuun. Siellä tilani meni todella pahaksi. Luulin että olen pelissä, jossa pitää suorittaa omaa lähihistoriaani takaperoisessa järjestyksessä. Jos ei mennyt oikein, piti palata edelliseen toimintaan. Pelkäsin, että miehelleni tulee noutaja, luulin, että pelin voi keskeyttää menemällä vessaan kuolemaan, jolloin pääsee kuin pakohuoneesta ulos kesken pelin. Odotin, että appivanhempani tulevat sen jälkeen sanomaan, että oliko hyvä peli, tuo elämäpeli. Koska luulin, että aika oli kääntynyt kulkemaan takaisinpäin, pelkäsin, että joudun kokemaan synnytyksen uudelleen, tavalla tai toisella. Pelkäsin sitä hirvittävää, halkaisevaa kipua. Ensiavun lääkärille esitin pärjääväni, koska arvelin, että hän pelaa vastapuolen puolella, on pahojen joukoissa. Ajoimme jo pois sairaalalta, kun huusin, etten pärjääkään, minun on todella päästävä hoitoon. Ajoimme takaisin ensiapuun. Kun mieheni lähti viemään vauvaa mummolaan, jäin yksin odottamaan psykiatrisen sairaalan väkeä noutamaan. Kun he saapuivat, arvelin, että minun on nyt kuoltava. Olin varma, että näen edesmenneen ukkini, että hän on tullut noutamaan minua. Ja näinkin. Ajattelin, että nyt minun on kuoltava. Huusin, että olen päättänyt jäädä perheeni luokse. Avautuvat sairaalan portit veivät rajan toiselle puolelle. Pitelin kiinni karmeista, kun minut kannettiin kauhusta kiljuvana toiselle puolelle.

Haastattelussa pelkäsin puhua, koska paikalla oli sekä hyviä, pahoja että neutraaleja pelaajia. Minun oli puhuttava salakielellä oman puolen pelaajille. Ulkoapäin olin aivan lukossa. Sairaalan teksteissä lukee, että ajatuskulkuni oli epäjohdonmukaista. Minulle kaikki oli todellista, merkityksellistä, takaperoisesti loogista. Ymmärsin olevinaan liikaa. En pystynyt käsittelemään kaikkia ajatuksia jotka syöksyivät päähäni. Pelkäsin, että jonkun on kuoltava. Että se olisi mieheni, tai lapseni. Ajattelin jossain vaiheessa, että jos annan surmata poikavauvani, maailman pahuus poistuisi. Koska aika kulki taaksepäin, se olisi tehtävä uudelleen. Oli joulukuu, ja tunsin Neitsyt Marian tuskaa.

Sairaalan osastolla eksyin mennessäni oveni vastapäätä olevaan vessaan. Luulin, että dementoidun, enkä saa suoritettua tehtävääni, jään tyhjille käytäville ikiajoiksi. Osasto oli pääni sisällä, pyöreän osaston hiljaiset käytävät. Minut ohjattiin huoneeseen. En uskaltanut lähteä enää ulos huoneesta. Pissasin eväsrasiaan huoneessani, koska en halunnut, että lasken alleni sängyssä, kun kuolen. Kuppiin pissaaminen oli toisinto hiljattain tekemästäni raskaustestin virtsanäytteestä. En saanut aluksi nukuttua, mutta aloin kuitenkin hiljalleen palata maan pinnalle.

Lääkitys pidettiin mahdollisimman pienenä, koska halusin itsepintaisesti jatkaa imetystä. Jouduin opettelemaan rintapumpun käytön, koska en ollut edellisen lapseni kanssa sitä käyttänyt. Se vei ajatukset lapsiini, siihen miksi haluan selviytyä kotikuntoon. Keskityin oppimaan pumpun käytön ja laatimaan pumppaussuunnitelman. Loin aikataulun maitojen kuljetukseen, vierailuaikojen imetykselle ja laitteiston desinfioinnille. Koska olin jo imettänyt esikoistani, tietotaitoni oli riittävä. Imetys toi jalkojani kohti maata.

En häpeä sairastumistani

En uskaltanut kertoa kokemuksiani sairaalassa. Ajattelin, että minua ei päästetä pois, jos he kuulevat hulluja juttujani. Luotin vain mieheeni. Hassua, että käänteisesti pystyin luottamaan vain siihen ihmiseen, joka oli luottamukseni pettänyt. Onneksi minulla oli ihminen, johon voin turvautua. Mies tuli lasten kanssa päivittäin katsomaan siitä huolimatta, että hän kävi päivätöissä, mummon tuella hoiti illat lapsia, kuljetti arkimenoihin, huolehti kaikesta, käytti neuvolassakin. Hän oli tukenani kuin vuori. Oli odotettavissa, että toipumiseni kestäisi pitkään.

Olin sairaalassa kuitenkin vain puolitoista viikkoa, josta osan viikonloppulomalla. Sain jatkaa imetystä, mikä oli minulle äitiydessä tärkeä asia. Sain olla siksi ylpeä itsestäni. Joulu tuli, ja monet minulle, jouluihmiselle, tärkeät asiat joulussa toteutuivat, tuli useita tärkeitä lisää, ja läheiset huolehtivat meistä. Sain kokea jo sairaalassa olevani rakastettu, monet ystävänikin sattuivat ottamaan yhteyttä juuri silloin edes tietämättä, että olen sairastunut.

Kävin psykiatrisella hoitajalla reilun puoli vuotta. Hän ohjasi minut Äimän äitiyspsykoosiryhmään. Avohoidon tapaamisissa juttelin sekalaisista asioista ihanan hoitajani kanssa. Seuranta oli mielestäni aiheellista. Aluksi pelkäsin kotona, että ajatus alkaa laukkaamaan liikaa. Pysäytin tietoisesti sellaiset mietteet, joissa oli ainesta liikaan lennokkuuteen. Lopetin lääkityksen keväällä, ja pian koin, että olen varmalla pohjalla ajatusteni kanssa. Arvioin kyllä nykyisinkin käytöstäni sen valossa, että olen kokenut psykoosin. Se on antanut perspektiiviä elämään ja uskoon.

En häpeä sairastumistani. Olen aina ollut herkkä, mutta jostain syystä olen kuvitellut, että mieleni ei voi sairastua. Nyt ymmärrän monia läheisiäni paremmin, ymmärrän itseäni enemmän. Olen kiitollinen siitä, että sairastuin. Se vaikutti siihen, että sain pitää perheeni, puolisoni ja uskoni. Parisuhteemme oli romahtamassa, mutta sen sijaan minä romahdin ja pysäytin kaiken sairastumisellani. Saimme asettaa asiat uuteen järjestykseen. Saimme koko perheenä toipua ja parantua.

Johanna