Äidit irti synnytysmasennuksesta Äimä ry

Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen ensimmäisen kerran kesällä 2009, esikoispoikani ollessa noin puolivuotias. Minulla ei ollut tätä ennen ollut minkäänlaista masennustaustaa. Synnytys oli ollut nopea ja kamala. En ehtinyt saada kivunlievitystä ja luulin todella kuolevani sinne synnytyssaliin. Elossa kuitenkin selvittiin, ja tunsin leijonaemomaista rakkautta ja suojelunhalua poikaani kohtaan heti.

Ensimmäiset kuukaudet olivat yhtä imetystä 24/7, yölläkin tunnin, kahden välein. Stressasin ja murehdin aivan kaikesta. Vähäiset vapaa-ajat luin vauvan kehityksestä: mitä milloinkin on odotettavissa. Olin aivan poikki, mutta kävin ylikierroksilla. En osannut enää nukkua silloin kun olisin saanut. Itkin väsymyksestä ja kyynelten läpi yritin hymyillä vauvalle. Ajattelin, että tämä kaikki oli normaalia.

Sinä kesänä kaiken piti alkaa helpottaa. Auringosta piti saada energiaa ja ulos lähtemisen piti vähentyneen pukemistarpeen vuoksi helpottaa. Käytiin mökkeilemässä ja tehtiin kesäisiä retkiä. Kaikki tuntuikin hetken aikaa olevan mallillaan. En ymmärtänyt olevani aivan katkeamispisteessä.

Eräänä aurinkoisena päivänä ollessani vaihtamassa pojalleni vaippoja sitten katkesin. Virta katkesi, romahdin. Soitin paniikissa miehelleni, joka oli onneksi lähellä ulkoiluttamassa koiraa. Soitin vanhemmilleni. Kaikki tulivat pian ja myös siskoni, joka ammattinsa ansiosta tiesi heti, mihin ottaa yhteyttä ja minne mennä. Minä makasin vaan sängyllä ja itkin hysteerisenä. En ymmärtänyt ollenkaan mitä oli tapahtunut: mikä minulla oli?

Toipumista sairaalan osastolla

Sairaalassa minut otettiin hyvin vastaan. Lohduteltiin ja kerrottiin, että tämä on aivan yleistä ja etten ole ainoa. Pääsin avo-osastolle lepäilemään ja aloitin masennus- ja nukahtamislääkityksen. Poikani, joka oli jo silloin tällöin saanut korviketta, siirtyi kokonaan korvikkeelle ja lopetin imetyksen. Se oli haikeaa, mutta myös helpottavaa. Poikani jäi mieheni ja vanhempieni hoitoon, että minä sain levättyä kunnolla. Kuitenkin näin vauvaa päivittäin. Lepäilin osastolla viikon, kunnes tunsin oloni tarpeeksi hyväksi palatakseni kotiin.

Kotona ei kuitenkaan enää tuntunut hyvältä, vaikka vanhemmat kovasti auttoivatkin. Asuimme Helsingin keskustassa ja en sietänyt enää ollenkaan liikenteen meteliä, ratikoiden kolinaa, autoja ja ambulanssien ujellusta. Äänet, jotka eivät ennen häirinneet minua lainkaan, olivat nyt liikaa. Halusin muuttaa heti. Muutimme siis vanhempieni nurkkiin siksi aikaa, että saimme vanhan asuntomme myytyä ja ostettua uuden.

Tuon syksyn toivuin vanhempieni luona, ja he olivat suuri apu. He hoitivat sekä minua että poikaani. Oloni vielä heitteli ja tarvitsin paljon ihan vain lepoa ja yksin olemista. Rasituin aluksi todella herkästi ja sain itkukohtauksia. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin voida paremmin ja jaksaa enemmän. Jaksoin alkaa etsiä aktiivisesti asuntoa ja pääsimme muuttamaan ennen joulua uuteen kotiin.

Tämän jälkeen vointini vain parani ja koin olevani jo aivan terve tuona jouluna. Pahin vaihe kesti siis muutaman kuukauden ja toipuminen noin puoli vuotta. Söin lääkkeitä vielä noin vuoden ja kävin sairaalapsykologilla juttelemassa. En kuitenkaan kokenut saaneeni psykologilta kovin suurta apua, koska hän vain kuunteli passiivisena. Koin, että sain puhua asioista jo läheisteni kanssa tarpeeksi.

Toinen lapsi, uusi synnytysmasennus

Jos olisin saanut toisen poikani suhteellisen pian ensimmäisen jälkeen, olisin ehkä säästynyt uudelta synnytysmasennukselta. Heidän syntymänsä väliin kuitenkin mahtui lähes kahdeksan vuotta. Noihin vuosiin mahtui muun muassa ero esikoisen isästä, opiskelua, töitä, valmistuminen, uusi suhde, muutto uudelle paikkakunnalle ja uusperhe. Asuin nyt muutaman sadan kilometrin päässä vanhemmistani, siskostani, ystävistäni ja kaikesta tutusta.

Uudelle paikkakunnalle sopeutuminen otti aikansa ja miehen kotitaloon en sopeutunut yrityksistä huolimatta ollenkaan. Itse talossa ei sinänsä mitään vikaa ollut, se ei vaan tuntunut minun kodiltani. Mies taas oli niin kiintynyt siihen taloon, että pois muuttaminen ei tullut kyseeseen.

Vuosiin mahtui paljon sopeutumisvaikeuksia. Stressasin ensin työttömyyttä ja sitten liiallista työtä. Stressasin myös työn ja perhe-elämän yhteen sovittamisen vaikeutta. Parisuhteemme ei kaiken stressin ja sopeutumattomuuden takia ollut aivan parhaassa hapessa, kun huomasin olevani raskaana. Raskausuutinen oli kuitenkin positiivinen yllätys ja uusi tulokas oli erittäin tervetullut.

Hälytyskellojen olisi pitänyt ehkä alkaa soida jo raskausaikana, koska kävin ylikierroksilla. Puuhasin ja hääräsin kuin sekopäinen. Remppaa piti tehdä, kaikki hankinnat piti tehdä. Päätin pyhästi kestovaippailla ja hankin erilaisia kestovaippoja käytettyinä ja uusina kaikissa väreissä. Olin päättänyt, että pyhitän viimeisen odotuskuukauden päänsisäiseen henkiseen valmistautumiseen ja lepäilyyn. Olihan kaikki tarvittava jo valmiina, nyt piti vaan vielä oman päänkin sisäistää, että vauva sieltä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä tulossa. No kissan viikset, vauva näytti piut paut henkiselle valmistautumiselle ja päätti syntyä kuukauden etuajassa. Eli se siitä sisäistämisestä ja levosta.

Synnytys sujui tällä kertaa paremmin kuin esikoisen kanssa. Ehdin saada viime hetkillä spinaalipuudutuksen ja sen ansiosta hallitsin ponnistamisen ja se ei ollut ollenkaan kamalaa. Meidän alle kolmen kilon rääpäleemme sieltä sitten putkahti nopeasti maailmaan ja leijonaemon suojelevaisuus ja rakkaus vauvaani kohtaan suorastaan läikehti ylitseni.

Kotona kaikki meni kohtuullisen hyvin. Vauvamme oli hieman koliikkinen, joten alku oli ehkä tavallistakin väsyttävämpää. Stressasin ja murehdin taas kaikkea ja lisäksi pelkäsin, että romahdan taas jossain pisteessä ja yritin tehdä kaikkeni, etten romahtaisi. Luin masennuksen itsehoito-oppaita, yritin huolehtia vanhemmista lapsista ja yritin tehdä myös hiukan kotitöitä ollessani samalla jatkuvasti kiinni vauvassani niin fyysisesti kuin henkisestikin.

On yllättävän vaikeaa huomata, milloin on niin väsynyt, että pitäisi oikeasti antaa jonkun muun hoitaa vauvaa ja nukkua. Kaikki väsymys kun tuntuu normaalilta tai kuuluvan asiaan. Jossain vaiheessa väsymys oli taas karannut käsistä. Mieheni ja anoppini kyllä yrittivät auttaa ja hoitaa vauvaa, että saisin levätä, mutta en osannut antaa heidän hoitaa ja olla puuttumatta asioihin. Hipsin makuuhuoneesta muutaman minuutin päästä ja pyysin antamaan itkevän vauvan minulle.

Pian tunsin olevani yksin ja koin, että mieheni on äitinsä kanssa liittoutunut minua vastaan ja että he yrittävät viedä lastani minulta. Näin jälkikäteen ajatellen oireeni lähentelivät jo lievää psykoosia. Lisäksi minua huoletti esikoiseni. En jaksanut tehdä hänen kanssa mitään ja murehdin, miten kaikki vaikuttaa häneen.

Maailma romahti toisen kerran

Jossain vaiheessa olin varma, että minulla oli virtsatientulehdus. Ajattelin, että kunhan saan antibiootit, tämä kamala olo ja väsymys alkaa helpottaa. Purskahdin itkuun, kun hoitaja kertoi näytteeni olevan puhdas.  Sitten mies rupesi hoitamaan vauvaa öisin, että minä saisin nukuttua toisessa huoneessa. Unettomuus oli kuitenkin mennyt jo niin pahaksi, etten saanut nukuttua ilman lääkkeitä. Ramppasin lääkäreillä saadakseni toimivan unilääkkeen.  Jonkin aikaa kokeiltiin milloin mitäkin lääkettä. Ne eivät auttaneet. Sitten tulikin taas romahdus. Se kovasti pelkäämäni romahdus.

Istuin koko illan itkemässä saunan lauteilla. En kyennyt tekemään mitään muuta kuin itkemään hysteerisesti. En pystynyt edes kokoamaan itseäni siksi ajaksi, että pystyisin toivottamaan esikoiselleni hyvää yötä. Mies soitti vanhemmilleni ja he tulivat heti seuraavana aamuna. Minulla oli onneksi lääkäriaika varattuna sille päivälle, kun saamani unilääkkeet eivät toimineet. Mies tuli mukaan lääkäriin ja siellä kerrottiin tilanne ja minä tietysti itkin sielläkin. Ihana lääkäri otti tilanteen tosissaan ja teki heti lähetteen akuuttipsykiatrian osastolle. Sieltä piti tulla yhteydenotto muutamassa päivässä.

Yhteydenottoa ei tullut ja mies soitteli töiden teon ohella ympäriinsä. Miestä pompoteltiin soittamaan milloin mihinkin ja kaikkialla vaan sanottiin, että asia ei heille kuulu. Lähetteeni oli kadonnut jonnekin. Lopulta sain ajan psykiatriselle osastolle, ja menimme sinne. Siellä avautui taas mahdollisuus mennä avo-osastolle lepäämään ja halusin sinne ehdottomasti. Siellä sain jälleen tarvitsemaani lepoa, lääkitys aloitettiin ja sain toimivat unilääkkeet. Minut kotiutettiin vajaan viikon osastolla olon jälkeen, juuri ennen pääsiäislomia. En ollut vielä valmis kotiin, joten sain yöpyä väliaikaisesti anoppini luona. Vointi vaihteli, mutta yleisesti ottaen tilanne oli täysin sama kuin esikoisen synnytyksen jälkeisessä masennuksessa. Rasituin hyvin pienestä ja sain välillä romahduksia. Kävin päivisin kotona hoitamassa vauvaa muutaman tunnin.

Tilanne ei lähtenyt paranemaan niin pian kuin toivottiin ja pyysin mieheni mukaan neuvolapsykologille. Olimme kaikki sitä mieltä, että olisi syytä päästä taas osastolle. Pääsinkin osastolle, mutta eri sairaalaan. Avo-osastolle ei mahtunut, joten jouduin suljetulle osastolle, vieläpä eristyshuoneeseen, koska muita paikkoja ei ollut vapaana. Yksi yö siellä menetteli, mutta halusin vain, että lääkitys tarkistettaisiin ja pääsisin vanhempieni luo lepäämään. Onneksi pääsinkin pian lääkärin juttusille ja hän nosti lääkitysannostani ja sain lähteä. Menin vanhempieni luokse, koska en pystynyt menemään kotiin lasten luo, enkä kuitenkaan halunnut olla täysin yksin.

Tänä aikana mieheni ilmoitti haluavansa avioeron. Alun shokista toivuttuani aloin etsimään uutta kotia. Lääkitys tuntui vihdoin auttavan, koska tartuin ahkerasti toimeen. Kesä meni mökkeillen, leväten ja uutta asuntoa etsien. Uusi asunto löytyi onneksi pian.

Uusi arki alkoi sujua

Alkuun uusiin kuvioihin totuttelu tuntui raskaalta ja oma vointikaan ei ollut vielä aivan huipussaan. Päivä päivältä onneksi alkoi helpottaa ja jossain vaiheessa huomasin, että arkihan sujuu. Uusi koti tuntui heti omalta ja esikoisenikin kotiutui ilokseni pian. Kuopukseni asuu meillä vuoroviikoin ja välit kuopuksen isään ovat asialliset ja hyvät. Ikävä kuopusta on etäviikoilla toki kova, mutta saan silloin keskittyä esikoiseen ja myös omiin asioihin, jotka ovat toipumisen ja hyvinvoinnin takia tarpeellisia. Romahduksia ei ole tullut enää tuota viimeistä avo-osastolla käyntiä edeltäneen jälkeen. Siitä on nyt puoli vuotta.

Löysin Äimän jo 2009 esikoiseni syntymän jälkeen. Kävin vertaistukitapaamisissa ja siellä meistä muodostui ihana neljän äidin porukka: kyläilimme puolin ja toisin lasten kanssa ja joskus kävimme yhdessä syömässä ilman lapsiakin. Tässä toisessa synnytysmasennuksessa menin jo aika alkuvaiheessa Äimän vertaistukiryhmään ja kävin tapaamisissa muutaman kerran. Tuolloin tilanne oli kuitenkin vielä niin pahasti päällä, että en jaksanut mennä kovin usein tapaamisiin.

Loppukesästä voin jo niin hyvin, että kaipasin elämälle muutakin sisältöä, kuin lasten- ja kodinhoitoa. Huomasin, että paikkakunnalleni etsittiin vertaistukiäitejä Äimän ryhmää vetämään, joten otin heti yhteyttä kyselläkseni asiasta. Nyt olen mukana Äimän toiminnassa ja innolla odotan uusia koulutuksia ja haasteita. Äimä on ollut minulle todella suuri tuki omassa tilanteessani ja toivon voivani auttaa samalla tavalla muita, kuin minuakin on autettu. Siinä ei ihmeitä tarvita, jonkun joka kuuntelee, jonkun joka ymmärtää.

Ehkä kohdalleni sitten tarvittiin kaksi synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastumista, että opin jotain. Ensimmäisellä kerralla kun en oikein oppinut mitään ja ajattelin parantumiseni olevan vain muuttamisen ansiota. Ajattelin, että lääkkeet olivat turhia, mutta nyt toisen sairastumisen jälkeen ymmärrän, että ne antoivat minulle kadotetun toimintakyvyn. Nyt käyn psykoterapiassa, huolehdin itsestäni, en ruoski itseäni liikaa ja tsemppaan itseäni. Olen opetellut meditoimaan ja rentoutumaan. Osaan nauttia hetkestä, osaan nauttia lasteni seurasta. Osaan katsoa pidemmälle, mikään ei ole ikuista.